-
Viestit
-
Sairastuminen suisti ”elämän hetkellisesti raiteiltaan” …
Elämä ennen syöpää oli arkista suoriutumista, suorittamista ja elämistä työn ja perhe-elämän sekä lasten harrastusten ehdoilla. Omaa aikaa ei juurikaan ole ollut. Ajattelin, että oma elämäni (siis rakkaus, rakastuminen ja aikuisten välinen parisuhde tulee sitten kun lapset ”lentävät ulos pesästään” ) ..oli aikaa olla ja odottaa. Elää rauhassa tätä päivää.Syöpään sairastuminen toi huolia miten selviydyn työstä, miten taloudellinen pärjääminen ja miten lasten arkiset asiat/elämä säilyisi mahdollisimman paljon entisellään, vaikka itse 4kymppisenä kävin läpi elämän ja kuoleman taistelua, kysymyksen kanssa ”kauanko vielä on aikaa” ..johon kenelläkään ei ole ollut vastausta. Päivä kerrallaan.
Arjen rutiinit lasten aamuherätykset kouluun ..vähitellen itse palaten työelämään osa-aikaisena tunnustellen mihin voimavarat riittävät .. työkuntoiseksi , kunnes syöpä nro2 tuli ”äkkiarvaamatta” viime kesänä. Taas alkoi uusi nousu, ehkä hieman ”jyrkemmät portaat vastassa” ..
Taas lähellä ”normiarkea” ja kontrollit 6 kk välein .. hieman tilaa ”hengittää” , hetkellisesti.
Rakkaus odottaa tuloaan ..täytyy jättää ”ovi raolleen, josko vaikka eksyisi ohi kulkiessaan” ..Kuulisin mielelläni miten muut pienten lasten vanhemmat ovat jaksaneet arjessa oman sairastumisen jälkeen, onko joku löytänyt ”RAKKAUDEN” syöpädiagnoosin jälkeen .. onko muita yhden vanhemman perheellisiä, jotka käyvät läpi samaa ”polkua” … tai onko muita 4kymppisiä syöpään sairastuneita, jotka miettivät työelämässä pärjäämistä sairauden tuomista rajoitteista/epävarmuudesta huolimatta ?
Tilanteesi on erilainen kuin omani, mutta ajattelin kuitenkin sanoa jotain. Elän yksin enkä tästä syystä osaa täysin samaistua tilanteeseesi. Kysymykseesi ”onko muita 4kymppisiä syöpään sairastuneita, jotka miettivät työelämässä pärjäämistä sairauden tuomista rajoitteista/epävarmuudesta huolimatta ?” Omalla kohdallani kysymyksessä ei ole uusiutunut syöpä ja työelämästä ajattelen, että palaan sinne hoitojen jälkeen ihan tavalliseen tapaan kuin aikaisemminkin. Uuusiutuneen syövän kohdalla tilanne olisi varmasti toinen. Omalla kohdallani en voinut jatkaa enää keväällä työsopimusta ( jota muuten olisi jatkettu, jos en olisi sairastunut), koska työnantajan kanssa tulimme siihen tulokseen, että se on kuitenkin epävarmaa, miten hoidot etenevät ja minkälainen kuntoni on hoitojen aikana, että työsopimusta ei kannata kirjoittaa. Riippuu toki myös työpaikasta. Tarpeen vaatiessa töihin kutsuttava- sopimus voisi toimia tällaisessa elämäntilanteessa, kunhan työtunteja olisi riittävästi. Toisaalta lepo tässä elämäntilanteessa on tarpeen. Itse ajattelen niin, että en anna syöpädiagnoosin vaikuttaa siihen, että en löytäisi vielä rakkautta elämääni. Taas tosiaan puhun omasta elämäntilanteestani katsoen. Omalla kohdallani sairaan- leima tuntuu pahalta ja sitä haluan välttää niin hyvin kuin pystyn. En halua määrittää itseäni sairauden kautta. Itseltäni poistettiin munasarjat ja kohtu. Toki olen miettinyt, miten leikkaukset vaikuttavat esim. seksuaalisuuteeni.
Elämäntilanteesi yksinhuoltajana on varmasti rankka. Syöpä tuo siihen kovan vastuksen. Uusiutunut syöpä vielä erityisesti. Toivottavasti sinulla on ystäviä ja perhettä, jotka pystyvät tukemaan sinua. Älä jää yksin. Toivon sinulle voimia ja kaikkea hyvää elämääsi kaikesta huolimatta!
Hei kuulostaa niin tutuille ajatuksille. En ole yksinhuoltaja, mutta lähes nelikymppinen ja meillä on kaksi lasta, toinen koulussa ja toinen esikoulussa.
Minulla on 2006 ja 2014 hoidettu Hodgkinin lymfooma. Ensimmäisen kerran tauti saatiin poistumaan sädehoidolla. Tauti uusi kuitenkin juuri viiden vuoden seuranta-ajan jälkeen 2012. Jäätiin seuraamaan kunnes 2014 kasvaimia oli yhtäkkiä runsaammin ja hoidettiin 6 kk sytostaateilla. Silloin hoidot oli rankat ja joka toinen viikko olin huonovointinen. Oksetti ja joka paikkaa särki. Aika hyvin kuitenkin jaksoin tehdä asioita ja kotitöitä. Vanhempi oli silloin eskarissa ja hoidin lapset yleensä päiväkodille ja hain ne sieltä kotiin. Laitoin ruoat ja kävin kaupassa. Sytohoitopäivänä kyllä aina menin heti nukkumaan kun mies tuli töistä. Illalla tuli aina sellainen kylmä ja täydellinen väsymys. Muutenkin välillä olin ihan pois pelistä eli kyllä se toinen aikuinen oli tärkeä olla. Oli väsymystä, tutkimuksia jne.
Nyt syksyllä tauti uusi ja oli kova kolaus kuulla että tauti on nyt krooninen. Vielä löydökset oli hyvin pieniä joten jälleen vaan seuraillaan. Tässä keväällä on seuranta tulossa. Varmaan huhtikuussa. Jännittää ja tosi epävarma olo. Voi olla että menee pitkään tai vaikka koko elämä ilman seuraavia hoitoja. Tai voi olla että kohta olen taas sytostaattikuurilla.
Monellekaan en ole kertonut. Pelkään että vaikuttaisi ihmisten suhtautumiseen ja varmasti työssä etenemiseen / työnsaantiin myös jos olisi esimiehellä tai potentiaalisella työnantajalla tiedossa.
Minäkin odotin, kun lapset oli pieniä, että kunhan kasvavat niin saan omaa aikaa enemmän ja miehen kanssa yhteisiä hetkiä. Nyt kun syksyllä sain diagnoosin niin miehen kanssa itkettiin vaikkapa sitä että yhteiset ”leppoisat vanhuidenpäivät” ei ollenkaan oo varma juttu. Nyt asennoidun elämään enemmän hetkestä nauttien. En kaipaa superelämyksiä tai matkoja. Yritän nauttia ihan tavallisesta arjesta.
- Sinun täytyy olla kirjautunut vastataksesi tähän viestiketjuun.