Hei aikoihin. Kirjauduin tänne pitkän ajan jälkeen ja luin niin monen täällä kokeneen läheisen kuolemaa. Monella samankaltaista ”oireilua”, tunteita, mitä minulla ollut, ja on edelleen. Kiitos, kun olette niitä jakaneet, emme ole yksin.

Olen siis ketjun aloittaja.. suru on edelleen surematta, äitin kuolemasta 1v4kk. Tai näin koen. Kotona ollut rankkaa, lapsen vaativaa oireilua ja diagnoosia, ja ylipäätään suurpeheen pyöritys 24/7. Itkut on edelleen itkemättä. Joku kirjoitti juuri kuinka minustakin tuntuu haudalla käynti: tuijotan nimikylttiä. En sisäistä todellisuutta, muutenhan se sattuisi, tulisi paha mieli. Tulee vain tyhjä olo siinä, se ei tunnu oikealta. Sen verran olen päässyt elämässä eteenpäin, että palaan työelämään.. vähän se pelottaa. Mitä tapahtuu, kun olen täältä pois? Kotoa siis.. työmatka on puoli tuntia, siinä ehtii kelata.. Pelottaa ehkä se, että jos romahdankin sit just, kun elämä alkaa olee muuten raiteillaan. Ja eräs kirjoitti, että on jollain tapaa vainoharhainen terveytensä suhteen, minäkin olen ollut, ja edelleen ajoittain. Luulen saavani saman kohtalon kuin äitini. Tai jollekin tapahtuu jotain pahaa perheessämme. Näille ajatuksille, kun ei anna valtaa, pärjää ok. Olen kyllä osannut iloita hyvistä jutuista, enkä koe masennuksen oireita nyt, mutta mieli on heikko minulla. Se osaa murtua vielä.

Kaikkea hyvää ja voimia. Tämä oli hyvä kuttu, kun tänne yhtäkkiä eksyin. Kiitos.