Hei, vaikka tällä osastolla on ollut hiljaista, kerron oman tarinani.
Katselen usein viime jouluaattona otettua kuvaa. Siinä olemme me uusperhe hymyilevinä ja onnellisina, minulla ja vaimolla takana jo avioliittoakin yli 15 vuotta. Vuodenvaihteen jälkeen alkoi vaimolla ilmaantua outoja oireita, kuten huimausta, unettomuutta (jota oli ollut ennenkin).
Tammikuun 19.päivänä tuli eteen tilanne, että oli lähdettävä päivystykseen, ja kaupunkimme terveyskeskukseen päästiin melkein heti sisään. Minua kehotettiin lähtemään kotiin. Minulla oli töitä siinä iltapäivällä, ja puhelin poltteli taskussa, viestejä tuli: tuli lähtö yliopistosairaalaan. Ja niin edelleen.

Vaimo otettiin neurokirurgian osastolle, ja heti 20.1. otetuissa magneettikuvissa näkyi, että aivoissa on syöpä. Epäiltiin ensin lymfoomaa. 22.1. tehtiin biopsia, ja 23.1. lääkäri pyysi hoitohuoneeseen keskustelemaan. Oli selvinnyt, että sairaus on glioblastooma. Typertyneinä kysyimme elinajan ennustetta kuultuamme, ettei sairautta voida parantaa. ”Se on leveä haitari”, sanoi lääkäri.

Tehdäkseni asian lyhyeksi sanon, että kasvain tuhosi ennen reippaan ja liikunnallisen naisen liikuntakyvyn muutamassa päivässä. Vaimo kotiutettiin neurokirurgialta reilun viikon jälkeen odottamaan syöpälääkäriä, minulla oli silloin talviloma.

Helmikuun 10.päivänä aamuyöllä heräsin, kun pyörätuolipotilaaksi sortunut vaimoni koputti sänkynsä reunaa. Nostin virtsalammikossa makaavan vaimoni pyörätuoliin ja vein vessaan pesemään itsensä, ja hän taisteli raivokkaasti vastaan, kun yritin saada häntä pyörätuoliin takaisin. Silloin tajusin, että nyt on soitettava ambulanssi. Voitte uskoa, että Omaolo- palvelun kysymyksiin vastaaminen raivostumatta oli vaikeaa.

Ambulanssi kuitenkin tuli, ja ensihoitajat epäilivät aivohalvausta. Minä sanoin, että se on aivosyöpä, ja onneksi he uskoivat minua, ja soittivat sairaalaan ohjeita. Silloin vaimoni lähti kodistamme viimeisen kerran.

Nyt oli osoitteena yliopistosairaalan syöpäosasto, ensin hoidettiin kotona tullut pneumonia ja alkava laskimotukos pois, sitten alettiin antaa säde- ja sytostaattihoitoa. Sen kestäessä sanottiin. ettei kotihoito ole enää mahdollista, ja alkoi taistelu hoitopaikasta. Onneksi voitimme sen, ja vaimo sai viettää elämänsä viimeiset viikot syöpäsairaiden saattohoitokodissa.

Kiirastorstaina 17.4., kolmisen kuukautta ensioireiden ilmaantumisesta, hän nukkui pois, oltuaan sitä ennen viikon tajuttomana ja nielemiskyvyttömänä. Minä ja hänen sisarensa olimme paikalla, samoin syöpäyhdistyksen kaksi vapaaehtoista. En tiedä, oliko helpotus kärsimysten loppumisesta vai suru tärkeimmän ihmisen menettämisestä suurempi.

Vaimo haudattiin toivomuksensa mukaisesti toukokuussa noudattaen tarkalleen hänen laatimiaan ohjeita.

Minä olin maaliskuusta toukokuuhun sairauslomalla, ja sitten palasin työhön. Se on pitänyt minua auttavasti pinnalla. Silti suru sävyttää joka ikistä päivääni. Tänäänkin töistä kotiin ajellessani itkin. Haudalle on 300 metriä matkaa, ja olen käynyt siellä lähes joka päivä hautajaisten jälkeen.

Koko sairausaika ja siihen liittyvät jutut ovat edelleen sekavana vyyhtenä mielessäni. Neurokirurgialta kotiuttamisessa vaimo oli kotikaupungin sairaalassa yhden yön neljän hengen huoneessa, kokemus oli kauhea. Kotiuttanut lääkäri sanoi, että edessä on vielä ihan hyviä päiviä – ei ollut. En kuitenkaan ole katkera tuolle lääkärille, sillä mistäpä hän tiesi talossa yön yli viipyneen naisen sairaudesta perin pohjin.

Näin omaisena, nyttemmin leskenä, kokemus oli kyllä traumaattinen ja rankka, ja siitä toipuminen vie pitkään.