Kiitos paljon teille vastauksista. Olen yrittänyt kavereille puhua , mutta ei kukaan osaa vastata ja ymmärrettäväähän se on jos ei ole mitään kokemusta asiasta. En minäkään olisi osannut sanoa yhtään mitään puolivuotta aikaisemmin enkä olisi koskaan en ikinä tietänyt kuinka kamalan sairauden kanssa on tekemisissä.

Soitin neuvontanumeroon tänään. Puhuttiin n. tunnin verran ihanan ja ymmärtäväisen ihmisen kanssa siinä. Tosiaan kun äidilläni kolme syöpäpesäkettä päässä, joita ei voi myöskään leikata on ennuste hyvin synkkä. olen kuitenkin kiitollinen, että joku edes sen vihdoin minulle sen suoraan sanoi ja vaikka kamalia asioita luvassa niin on niin paljon helpompi olla tietoisuuden kun epätietoisuuden kanssa. Tavallaan vähän epäreilu olo koska kaikille on syötetty ajatusta siitä, että KUN hän parantuu eikä kukaan tiedä, että oikeastaan aikaa on hyvin vähän. Äitini on siis täysin sellaisessa kunnossa, että ei pysty itse pitämään huolta itsestään mitenkään, niinkuin aikaisemmin sanoinkin että ei pysy pystyssä paria sekuntia kauempaa ilman tukea. Lähimuistikin takkuilee kovasti. Nukkuu paljon ja joutuu olemaan ainoastaan makuulla tai istua pyörätuolissa. Ainoa asia mikä tässä on helpottanut on kuulla hänen ääntään. Se ainoa asia mikä ei ole muuttunut on hänen ääni ja nauru. Hänen vieressä suljen silmät ja vain kuuntelen. Siinä hetkessä kaikki on vielä niin kuin ennen.

Hyvin sanottu aiemmassa viestissä, että muuttaa ihmisraunioksi. Siitä tässäkin on kyse. En lähde kaunistelemaan asiaa koska tuossa sairaudessa ei ole mitään kaunista. Ihmisraunio hänestä on tullut todella lyhyessä ajassa. Joka kerta synkemmästä tulee synkempi ja valo silmistä alkaa pikkuhiljaa sammumaan. Suru ja epätoivo vaan huokuu kasvoilta. Ja vaikka hän saisi vielä lisää aikaa ja pääsisimme vielä nauttimaan hänen seurasta niin ei tätä voi elämiseksi kutsua. Tämä on hitaan kuolemisen ja kärsimyksen seuraamista vierestä ja voi kun voisi jotenkin helpottaa hänen oloaan hetkeksi. Että häneen ei sattuisi. Kaikki tapahtui niin yhtäkkiä en edes tiedä onko hän edes itse sisäistänyt kaiken.

Kumpa joku edes perheestäni puhuisi minulle. He eivät tiedä, että tiedän tilanteesta nyt näin paljon ja kun olen kysynyt heiltä ennusteesta tai, että miten hoidot tehoavat niin vastaus on aina että ei tiedetä, kukaan ei tiedä ja lääkärit ei tiedä heidän mukaansa. Ei voi tietää ja lääkäri käynneistä kukaan ei puhu mitään. Pelkään, että isälleni käy samoin mitä aiemman viestin lähettäjän isälle kävi. Ei kohtaa asioita ja uuvuttaa itsensä töissä josta ei suostu ottamaan sairaslomaa. Ymmärrän, että haluaa muuta ajateltavaa ja päästä hetkeksi pois tästä maailmasta, mutta burnoutin merkkejä on ilmassa ja pahasti.

Äitini oli kesän alussa saattohoidossa jonkun aikaa, mutta siirtyi sieltä kotiin. Puhuttiin neuvojan kanssa, että kyse on luultavasti vain siitä että äiti haluaa viettää vielä kotona viimeset hetkensä niin pitkään kun pystyy.. nyt pää taas sumussa tästä kaikesta. Anteeksi kauhea tekstimuuri ja ehkä epäselvä viesti. Mutta kiitos tuhannesti teidän viesteistä jo se tuntuu helpottavalta että on joku jossain joka kuulee mitä sanon …

Ajatus äidistä huonokuntoisena pyörätuolissa piinaa minua jatkuvasti eikä jätä rauhaan. Perhekuvat sienillä tekevät vierailusta vieläkin sietämättömämmän. Jos hetken saan ajatukset muualle vaikka koulussa tai joku asia naurattaa ihan salamana taas sama mielikuva tulee ja tulee uudestaan niin monta kertaa, että pala kurkussa jatkuvasti… jos edes yhden yön saisi nukuttua ilman painajaisia tai tätä mielikuvaa