Kiitos sanoistasi ja kannustuksistasi! Olen pyrkinyt elämään mahdollisimman normaalisti, sen mitä tässä tilanteessa nyt pystyy. Ruokahalu tosin on kadonnut, välillä joutuu voimakkaasti pakottamaan itseään, että edes yhden aterian saa päivässä alas. Tämä siitä huolimatta, etten ole juurikaan voinut fyysisesti pahoin. Ja sekin paha olo johtunee lähinnä huonosta syömisestä.

Jatkan tätä omaa terapiaani kirjoittamalla ajatuksiani. Toivon todella, ettei kukaan esim. terveydenhuollon työntekijä näistä loukkaannu. Nämä ovat vain yhden stressissä elävän ihmisen pohdintoja.

Ihmismieli on kyllä jännä kokonaisuus. Tämän odottelun aikana on ollut aika vähän sellaisia hetkiä, jolloin mieleni on ollut jotenkin epävarma kasvaimeni luonteesta. Olen mukamas tiennyt sen olevan hyvän- tai pahanlaatuinen. Siis samanaikaisesti olen käsittänyt, että moinen tieto ei ole mitään muuta kuin lottoamista, mutta samalla jotenkin oudosti olen siihen arpaan uskonut. Tuo uskomus on sitten matkan varrella vaihtunut laidasta toiseen useaan kertaan. Alkuun nopeammin, myöhemmin hitaammin.

Tilanteeni on edennyt jonkin verran. Edellisen kirjoituksen jälkeen mielen valtasi aika hyvä olo, ja suhtauduin varsin positiivisesti tulevaan. Onnistuin saavuttamaan jopa jonkinasteisen mielenrauhan. Korkealta tultiin kuitenkin vauhdilla alas, kun kävin vilkaisemassa minulle määrättyjen verikokeiden tuloksia. CEA-arvo oli minulle aiemmin tuntematon käsite, mutta kun se näkyi tuloksissa punaisella (arvoni oli 17,6), riensin luonnollisesti taas Googlen ääreen. Arvo viittaa selkeään syöpäepäilyyn, usein suoliston sellaiseen, vaikka mikään diagnoosi sekään ei ole. Alkoi tuntua (minun päässäni) todennäköiseltä, että jokin havaitsematon suoliston tai muun sisäelimen syöpä olisi levinnyt maksaan.

Seurauksena luonnollisesti taas henkinen romahdus. Yllätin kuitenkin itseni, sillä siirryin muutamassa tunnissa lamaannuksesta hyväksyntään. Hyväksyin, että minulla on syöpä. No, eihän sitä todellisuutta tiedetty silloin, eikä sitä tiedetä tätä kirjoitettaessakaan. Mutta mieli, järki ja faktat nyt vaan eivät tunnu pysyvän samassa rivissä.

Tästä ei mennyt kahtakaan päivää, kun kipuni jostakin syystä kovenivat. Hakeuduin päivystykseen, jossa otettiin TT-kuva sekä siitä radiologin lausunto kiireellisenä. Olin tosiaan henkisesti jo hyväksynyt ”kohtaloni”, seuraavaksi keskityttäisiin syövän voittamiseen. Makoilin päivystyksen vuoteella ja odottelin lääkäriä kertomaan tulokset. Jos hän olisi tullut ilmoittamaan löytyneestä levinneestä syövästä, olisin todennäköisesti pystynyt ottamaan uutisen täydellä tyyneydellä vastaan.

Vaan taas tuli käänne, TT-kuvasta ei löydetty mitään muuta kuin jo aiemmin havaittu maksan iso kasvain. Kuten lääkäri totesi, se oli näillä lähtötiedoilla paras mahdollinen tulos, joka tuolla kuvalla saattoi tulla. CEA-arvolle hän ei halunnut ruveta spekuloimaan syytä, sillä kyseessä oli päivystyksessä työskentelevä akuuttilääketieteen lääkäri, ei sisä- tai syöpätautien erikoislääkäri. Edelleen tilanne on kuitenkin se, että maksan pesäke voi olla hyvän- tai pahanlaatuinen. Eli syöpäepäily jatkuu, mutta ehkä huonon tuloksen todennäköisyys kuvan myötä laski jonkin verran. Kivuille ei löytynyt mitään täysin selittävää tekijää, ehkä kasvain painaa sappiteiden hermoja. Lääkäri ei epikriisiin ollut kirjoittanut, mutta itse pidän myös psykosomaattisia syitä mahdollisina.

Tuo päivystyskeikka oli eilen, ja tänään tuntuu taas hyvältä. Tunnen olevan samalla mielenrauhan tasolla kuin joku päivä aiemmin. Kipuja on jonkin verran, mutta lääkkeet auttavat niihin.

Edelleen pitkä aika diagnoosia odotellessa tuntuu kohtuuttomalta. Seuraava minun tiedossani oleva askel on viikon päässä odottava lääkärin soittoaika, jossa toivottavasti kuulen jotain lisää. Nämä ovat pitkiä päiviä, ja todella toivon voimia kaikille samassa tilanteessa oleville. Muutenkin tästä prosessista on jäänyt vähän kuva, että tässä huollettaisiin nyt enemmän kytkinvikaista Ladaa kuin ihmistä. Ladalla on vain fyysisiä tarpeita, ei sielua. Koen siis saavani hyvää korjauspalvelua, mutta toistaiseksi kukaan terveydenhuollon työntekijä ei ole kysynyt tai muuten ottanut puheeksi henkistä tilaani. Sen huoltaminen on jäänyt täysin itseni ja läheisteni hommaksi. Itselläni on onneksi ollut paitsi tuota tukea tarjolla, myös kohtalainen mielenlujuus. Voin kuvitella monen olevan paljon minua huonommassa asemassa tämän suhteen.

Eli jos joku läheisistäni tätä joskus sattuu lukemaan ja tunnistaa tarinan, niin kiitos ja anteeksi! Lupaan hyvittää tämän jotenkin. (En ole kertonut, enkä aio kertoa kenellekään kirjoitelleeni tänne).

Kaikkea hyvää kaikille!