Ei kahta ilman kolmatta, osa 2
Jatkoa edelliseen.
Onkologin suositus oli stereotaktinen sädehoito. Perustelut olivat vakuuttavat. Verrattuna kirurgiaan, pienempi vaara virtsanpidätysongelmiin. Pienempi syövän uusimisen riski, jonkinverran paremmat mahdollisuudet säilyttää erektiokyky.
Ok. Tehdään siis niin. Calypsopalat paikalleen, CTkuva. Näiden perusteella fyysikko ynnäsi annokset. Hoitokertoja määrättiin 5 kpl.  Päätettiin onkologin kanssa, että hoidot voidaan aloittaa juhannuksen jälkeen. Ehdin käydä kotona ihmettelemässä polveen asti yltävää ruohikkoa. Laivatkin liikkuivat parahiksi kesäkuun alusta lähtien.
Eestiläisten juhliessa Jaania (24.6) makasin eka kertaa tieteiselokuvaa muistuttavan laitteen kourissa Tayssin sädehoitopolilla. ”Rakko täynnä ja suoli tyhjänä”, oli ohje.
Vartin verran laite pyöri ympärilläni ja vähän surisi. Sitten ainaystävälliset hoitajat pyysivät lähtemään kotiin. TÄH. Näinkö helppoa? Koskas tämä alkaa tuntua? Voi olla, että vähän viiveellä, oli vastaus.
Päivä väliä ja uusi tykitys. Ei muuta tuntemusta, kuin vähän väsyä ja kuin olisi lantio saanut vähän liikaa aurinkoa.
Kolmas kerta. – Ei mitään tuntemuksia. Viikonloppu väliin ja viimeiset kaksi hoitoa. Neljännen hoidon jälkeen kevyttä pakotuksen, pissihädän tuntua pissatessa. Suihku normaalia vähän vaisumpi.
Viimeinen hoito oli tänään. Ei muutoksia olossa. Puolitosissani mietin, mahdoinko saada lumehoitoa. Pitäähän hoidon jossain tuntua. Voi toki olla, että vaivat alkavat viiveellä.  Ja onko jotain miehelle kovin tärkeää kadonnut kokonaan tai osittain. Se kai selviää myöhemmin.

Kirjoittelen tätä tajunnanvirrasta pomittua tarinaani laivassa kohti kotia.  Nyt on hyvä väliaikapiste järkeilylle.

Läheisen vääjäämättömään kuolemaan johtanut syöpä ja samanaikainen oma sairaus. Kuinka tästä sopasta voi selvitä pään sekoamatta.  Näköjään voi. Tai sitten pohdittavaa on ollut niin paljon, ettei ole pystynyt käsittelemään kunnolla mitään. Koko paketti räpsähtää silmille ja kaali leviää joskus myöhemmin
Tai sitten vanha kikka: ”Pieni päänsärky lähtee, kun lyöt vasaralla sormeen oikein kunnolla”  toimii.

Luulen, että ihmisen on määrä jatkaa eteenpäin, ei juuttua suruun. Suru muuttaa toivottavasti muotoaan sitten, kun aika on. Muuttui muistoiksi.
Opin myös tietämään, ketä todelliset ystävät ovat. Surutyötä tekevällä on oikeus olla itsekäs ja sulkea yliempaattiset ja -opastavat surutyön johtajat pois aiheuttamasta lisää murhetta.
Ehkä senkin on oppinut, ettei elä enää ”huomenna”-elämää.  Huomista ei ehkä tulekaan.  Mutta tänään on kaikki hienosti. Meri kimmeltää hienosti paapuurissa. Paljon hiienommin, kuin edellisellä reissulla.