Isä lähti reilut 4 vuotta sitten syövän johdosta. Olen reilun 30 vuotias mies itse.

Kaipuu on vallaton. Olenkin valmistautunut että koko elämän loppuun asti se on sitä, koska isä oli kuitenkin niin läheinen. Paljon se aina helpottaa kun juttelee isästä henkilöiden kanssa jotka isäni tunsivat. Äitini, siskoni.. Perhetuttavamme isän puolelta siskoja ja muuta lähisukulaista.

Silloin kun isä siirtyi tästä maanpäällisestä kulustaan toisaalle niin olin 2-3 viikkoa pois työstä kun piti työstää asiaa, sekä olla äitini ja sisarusteni tukena. Yritti järkeillä asiaa miksi näin tapahtui, mitä nyt, mitä ennen ja mitä jälkeen. Keskittyi pitämään itsensä kasassa, oli hautajaiset, aivan kauhea tilanne mutta pakollinen, ja sitten yrittää vain elää kiireistä elämää, tehdä töitä ja pitää huolta fyysisestä kunnosta harjoittelemalla. Ehkä asia tuli hieman sivuutettua kun se tapahtui, koska kolaus oli niin järkyttävä silloin muutama vuosi takaperin, vaikka olikin tiedossa palliatiivinen tila, ettei hoitoja enää anneta. Olen onnellinen että isäni oli elämässäni useamman kymmenen vuotta mutta kyllähän aina niin energinen ja elämänhaluinen Isä vähän turhan aikaisin täältä lähti. Reilun 60 ikävuoden jälkeen ohitettuaan. Ei ehtinyt eläkepäiviään viettämään joita niin odotti. Epäreilulta tuntuu vieläkin. Elämä on. Pahimmalta se tuntuu siksi, koska kyseiseen syöpään ei isäkään voinut kuulemma vaikuttaa, ei ollut elintapa syöpä ja siksi tuntuikin niin hullulta että itsestään huolehtiva nuorekas 60 ja risat oleva ihminen sairastuu tuollaiseen syöpään mihin hoitomuotoja ei ole olemassa muutakuin se kokeilu että josko sytot toimisivat ja tappaisivat syövän. Jossitella aina voi, ja että olisiko aiemmalla havaitsemisella voinut vaikuttaa siihen että isä eläisi tänäänkin maapallolla, joo ehkä, mutta oli se kuitenkin sellainen tauti että piilossa se pysyi ja isäkin saattoi osan oireista vain laittaa ikääntymisen piikkiin.

Eläkepäivistä.. No voi niin odotin minäkin isäni eläkepäiviä, olin jo useamman vuoden ajan ollut isäni kanssa läheisemmissä väleissä ennen syöpääkin, mutta en ikipäivänä voinut kuvitella että lähtö koittaisi jo muutaman vuoden sisällä. Oli kaikenlaista suunitelmaa kaukomaille lähteä isän kanssa, myös jalkapallo stadionille eurooppaan katsomaan matsia ynnä muuta. Näistä puhuttiin isän kanssa silloinkin kun syöpä jo oli ja sen kanssa elettiin.. Tiedän että isällä oli suunitelmia ja juttuja mitä eläkepäiviään varten aivan taatusti jo valmisteli ja kuvitteli tekevänsä joskaan ei niistä hirveästi ennakkoon puhuttu, kyllä isäkin tiesi elämän olevan hauras niin kauan kuin täällä maanpäällä olemme kukin. Isällä oli valtaisa elämänhalu, ja isä elikin hyvin kiireellisen tyylistä elämää koko elämänsä, ikäänkuin kokoajan olisi kiire tehdä asioita, ja tekikin paljon, ja jotenkin sen nyt näin jälkikäteen ymmärtää miksi näin oli, sillä kyllähän isä tiesi ettei täällä maapallolla turhan pitkiä aikoja vietetä kukaan. Kevät on niin hienoa aikaa mutta samalla myös surullista, kun koko elämänsä on kuitenkin tottunut siihen että oma isä touhusi asioita keväisin, laittoi pyöriä kuntoon, hoiteli asioita, kävi töissä , kävi lenkkeilemässä ja teki sitä sun tätä, talossa oikeastaan aina kaiken hoiti laskuista ja raha-asioista lähtien. Isä tullut varsinkin tänä keväänä todella voimakkaasti mieleen, niin iso palanen arjesta puuttuu isän myötä. Niin paljon lapsuudenkin muistoja isän kanssa palaa mieleen juuri nyt. Myös viimeisimpien vuosien asioita kun vielä eli.. Vaikeaa tämä elämä on välillä. Viimeisten päivien aikana tippa linssissä on ollut monesti.

Kukin meistä on erilainen, uskon että tapaan vielä isäni kun oma aika joskus koittaa, ja itseasiassa uskon siihenkin että isäni on jo henkimaailmasta ollutkin jonkinlaisessa yhteydessä meihin jotka tänne jäimme häntä kaipaamaan, silloin tällöin. Se lohduttaa kuitenkin, että olen aivan varma siitä että isä halusi meidän jatkavan elämäämme mahdollisimman normaalisti hänen jälkeensäkin, ison jäljen hän tänne jätti jota nyt poikana yritän parhaani mukaan seurata miten parhaakseni vain kykenen. Jos voisin kasvotusten nyt keskustella isän kanssa ja kysysin häneltä että mitäs nyt kun hieman ahdistaa, niin aivan varmasti hän sanoisi että suruun ei jäädä kylpemään. Hyvä mieli tulee siitäkin, että kun loppuviikkoina kun isällä oli jo voimat vähissä, ja olin hänen vierellään kun katseltiin TV:tä, sanoin että olisi herätys todella aikaisin aamulla töihin, niin patisteli menemään unille koska aamulla aikainen herätys ja työpäivä. Sivuutti niinkuin itsensä tuossa ja patisteli menemään nukkumaan että hän on kyllä okei että huolehdi nyt poika itsestäsi.

Me ihmiset ollaan kuitenkin vain rajallisia tietoisuuksista mitä tämä iso maailmankaikkeus pitää sisällään. Tiedän että meitä on monia, jotka ovat samassa tilanteessa, tai tulevat olemaan samassa tilanteessa. Vanhempien tai toisen vanhemman menettäminen on aivan kauhea asia joka vain normaalissa järjestyksessään kuuluukin elinkaaressa mennä niin. Kiitos isälle, me nähdään vielä ja mukanahan hän matkassa onkin ikuisesti. Isäni teki niin paljon hyvää elämänsä aikana, näytti mitä on läheisestä välittäminen, mitä on asioiden tekeminen eikä asioiden odotteleminen ja niin paljon muuta. Ei voi kun olla kiitollinen minkälaisen isän on tässä maailmassa saanutkaan tuntea ja elää myös fyysisesti rinnallaan.