-
Viestit
-
Hei!
Surullista oli lukea Kian poismenosta. Kovasti voimia läheisille ja kaikille tähän ketjuun kirjoittaneille!
Kyllä, tuli kouriintuntuvan surullinen olo, niin kuin Valonen kirjoitti. Voimaton olo.
Täällä olemme ja sitten yhtäkkiä emme olekaan.Ei ole enää sama tämä palsta ilman Kian kirjoituksia. Tässä olen parina päivänä lukenut vanhempia juttuja ja myös ajattelin että on se aika kouraisevaa että olemme täällä ja sitten yhtäkkiä emme ole. Kirjoitukset jäävät tännne elämään. On niin suruinen olo, tää pimeys alkaa lyödä vasten kasvoja. Asumme täällä ihan mettän keskellä niin tosiaan on pimeää! Vaikka pidän kyllä maalla asumisesta, mutta joka syksy tämä pimeys yllättää. Tänään kaivoin lyhtyjä esiin ja sytytän huomenna kynttilöitä täältä poisnukkuneiden muistoksi.
-Pauliina
Hei!
Kiitän Kiaa niin viisaista ja rehellisistä sanoista mitä toit tänne keskusteluun ❤️
Olen lukenut viestejä reilun vuoden ajan useamman kerran viikossa ja saanut kirjoituksista paljon ajateltavaa ja voimaa omaan elämään. Kunpa voisin olla yhtä viisas ja vahva omassa elämässäni.
Voimia kaikille!
-Leijona-
Hei!
Yhdyn salamatkustajan ja Pauliinan sanoihin siinä, että itsestänikin tuntuu kuoleman kohdalla ihan käsittämättömältä se, että ensin olemme olemassa ja sitten emme yht´äkkiä olekaan enää olemassa vaan katoamme fyysisesti olemasta. Sitä ei vain jotenkin oma mieli pysty käsittämään. Ehkä sitä ei kannatakaan miettiä. Kaikki voi päättyä kenen tahansa kohdalla ihan hetkessä, ilman sairauttakin. Ikään ja sukupuoleen katsomatta.
Voi Kia, tämä ei ole ketju ei ole entisensä ilman sinun kirjoituksia! Annoit niin paljon minulle ja varmasti muillekin. Tähän on varmasti kaikkien helppo yhtyä.
Kian neuvoa olen nyt noudattanut,olen käynyt juttelemassa psyk.hoitajan kanssa säännöllisesti. Vaikka välillä olis mieli tehnyt perua aika. Ne on niin henkisesti raskaita reissuja. ..Nyt mulla on myös aika psykiatrille joulukuussa. Voi kunpa mä saisin itseni kuntoon. Mun pakko-oirehtiminen on vähän väistynyt,tilalla on aikamoinen suru ja tyhjyys jostain? En tiedä itsekään miksi. Pahin pelkoni tässä on uusiutuminen ja lasten menettäminen. Mutta kun miten sen saisi vähän edes taka-alalle niin ettei se ihan lamaannuta. Pystyis tekee jotain tulevaisuuden suunnitelmia. Sitä on niinkuin jossain akvaariossa ja katselee kun elämä lipuu ja itse ei ole siinä kunnolla mukana. Voi helvetti sanon minä. Miten sitä tähän jamaan itsensä on saanut…mutta ei auta kuin kovasti yrittää valoa kohti.
Voimaa teille kaikille.
-Pauliina
Marraskuista alkuiltaa! Yritetään nyt kuitenkin pitää tämä ketju voimissaan, vaikka Kiasta jouduimmekkin luopumaan. Minä jäin nyt sitten pois työelämästä, lomaa ensin ja sitten 1.3.2020 eläkkeelle. Ensimmäiset kaksi viikkoa meni hyvin, oli kaikenlaista touhua ja tohinaa, kyläreissuja yms. Taitaa ottaa aikansa, että sopeutuu siihen, että mieskin on kotosalla myöskin arkisin. Minulla on kyllä naisystäviä, ja saan onneksi ”omaa aikaa”, kun lähden heidän kanssa esim.lenkille. ”Iloa taiteesta” harrastuksessa olen käynyt jo pari kertaa. Syöpäläisten porukassa on helppo ja hyvä olla ja tosi mukava ohjaaja. Tänään on syöpäpeikko taas kummitellut mielessä. Uusiutuminen pelottaa! Minulla on ensi vklla tiistaina yksi gynekologinen operaatio, toivottavasti kaikki menee hyvin! Ei liity syöpään. Töissä ollessa ei ehtinyt ajatella terveysasioita, nyt on taas sijaa niillekkin. Mielialalääkkeistä lie apua. Kesän alakulo ja ahdistus palaa ajoittain mieleen. Kumpi on rankempi: sairastaa syöpää(pelätä uusiutumista) vai olla masentunut?! Käsikädessä tietenkin nuo molemmat monesti koetaan. Toivoisin, että jaksaisitte kirjoittaa tänne elämästänne, arjesta, peloista, iloista. Kynttilöitä sytytellen, lämmöllä -kuutamolla
Yön tunteja täällä kulutan. Oli mukava, kun kuutamolla oli tehnyt tänne päivitystä. Hiljainen on ketju ollut Kian poismenon jälkeen. Hän oli niin valovoimainen hahmo, ja upea kirjoittaja, ikävöin häntä kovasti. Kian muistoa kunnioittaen olisi kiva, jos jatkaisimme tänne kirjoittelua. Kuten kuutamollakin ehdotti.
Itse tunnen olevani ajatusteni vanki, kuin pieni avuton lintu häkissään. Mieli on musta ja uiskentelen tällä hetkellä aika syvissä vesissä. Vastetutkimuksissa oli kyllä hoitovastetta ja kaulan imusolmukkeet sekä rinnan kasvain ovat hoitojen myötä pienentyneet.
Luuston tilaa ei nyt tutkittu. Jatketaan vielä sytostaatteja seuraavat kolme kuukautta, jonka jälkeen tehdään uusi vartalon ct-kuvaus ja luustokartta. Sitten nähdään myös, onko luulevinneisyys edennyt. Viikko sitten oli sytotiputus, ja kroppa alkaa pikkuhiljaa toipua rasituksesta ja sivuoireet helpottavat. Masentaa vain ajatus, että tämä syklinen elo jatkuu tammikuun loppuun. Masennus on ottanut vallan, eikä mikään huvita. Eikä edes jaksa, erakoidun tänne neljän seinän sisälle. Lisäksi oli tässä keuhkokuume, eli saraalareissu. Ja toinen päivystysreissu hengenahdistuksen ja rytmihäiriöiden takia. Niiltä osin vointi on nyt kunnossa. Kun vain saisi tuon pään sisäisen liikenteen rauhoittumaan. Pitäisi varmaan hakeutua keskusteluavun piiriin. Ja masennuslääkkeistäkin saattaisi olla apua.Yritetään klaarata, kirjoittaminenkin nyt takkuaa, yön tunteina ajatus on entistäkin sameampi. Kohti valoisampaa vuodenaikaa ollaan koko ajan menossa.
Valoisia ajatuksia kaikille t. AuroraIltaa ! Hiljaista on täällä tosiaan ollut Kian poismenon jälkeen. Ajattelin tänne nyt vähän kirjoitella höpinöitäni.
Mä sainkin ilokseni peruutusajan psykiatrille,se onkin jo huomenna. Alunperin aika oli vasta joukukuun 12. päivä. Hyvä näin. Toki tässä olisi ollut hoitajan luona käyntejä,mutta ehkäpä tämä psykiatri osaisi nyt vielä enemmän auttaa minua. Toivon sitä niin kovasti. Iso halu olisi saada elämä sillälailla kuntoon että pystyisi nauttimaan ja ajattelemaan vaikka näin alkuun edes jouluun saakka! Siis minulla fyysisesti on tällä hetkellä syövän suhteen kaikki ok,uusiutumisriski hyvin pieni,mutta tuo mieli on tehnyt tepposet ja laittaa mut koko ajan pelkäämään. On tosi vaikeaa ajatella tulevaisuutta tai yrittää iloita. Koko ajan on möykky. Toissayönä heräsin johonkin unihalvauksen tyyppiseen. Näin tosi pahaa unta ja heräsin ahdistus rinnassa,hikisenä. Se onneksi siitä lieveni kun nousin ylös vessaan. Nyt oonkin sit ottanut iltaisin puolikkaan opamoxin, saa levollisemmat unet.Tälläistä ajatusta tänään täällä.. Mitä muille kuuluu ?
-Pauliina
Päätin jo kerran että en voi / osaa kirjoittaa tänne mitään Kian poismenon jälkeen. Hän oli niin urhea loppuun asti ja muita kannustava. Olen häntä paljon ajatellut ja lukenut hänen aikaisempia viestejä. Nyt muutin mieleni. Kirjoitellaan kun ollaan vielä elossa.
Tuo masennus ja syövän uusiutumisen pelko on varmaan kaameaa. Ei sitä varmaan osaa ees tietää mitä pelkää ja miksi, luulen.
Mulla kun ei oo oikein tauti koskaan kunnolla mennyt uinumaan niin tähän on tottunut et se vie mut pikkuhiljaa. Oon kait liian ironinen.
Ei tarvi pelätä uusimista. En pelkää sitä kuolemaakaan, enää. Kaikkihan me joskus kuollaan johonkin ( fraasi). Olen oppinut elämän päivän kerrallaan. Mua auttoi kun laitoin ittelleni ajan päivään koska ajattelen tätä syöpää. Mieli on kummallinen. Aika on klo 17- 18. Sitten päivän mittaan kun syöpä tuli mieleen, mietin että ajattelen sitä kun aika on ja kynttilä palaa. No joo. Juttu toimi niin et ei tullut juuri silloin ajatusta mitä pitäisi ajatella kun aika tuli. Mitä mun pitikään miettiä. Sit taas siirrän illalla ajatukset seuraavan pävän ajattelusessioon.Oon lyhentänyt tuota niettimisaikaakin kun ei oo ollut mietittävää juuri silloin- tää on naurettavaa kirjoittakin. Asun nyt yksin ,joten tämä on ollut helppo toteuttaa. Oon paljon rauhallisempi ja iloisempi ollut tämän oivalluksen tai oikeammin mielen huijaamisen jälkeen. Että kaikkia pitää kokeilla. Muuten tässä sekoaa kyllä täysin kun toi tauti ei enää parane ja avannekin oikuttelee ja haittaa elämistä. Elonpäiviäkään ei oo luvattu paljon. Mut silti ei siinäkän oo ollut paljoo ajattelemista. Sitä vaan menee pävästä toiseen ja on tyytyväinen kun aamulla herää uuteen päivään. Kun kuolee niin eihän sitten ite sitä tiedä. On mennyt pois niinkuin Kiakin meni. Hänkään ei pelännyt. Hän rohkaisi niin kovin ja sain/ saimme häneltä paljon.Otin influenssarokotteen viikko sitten ja sain siitä voimakkaan ihottuman kaikkialle. Johtuu varmaan noista sytoista . En tiedä. Vuosi sitten en moista rokotetta ottanut mut nyt otin. Päänsärkyäkin oli rokotuspäivänä. Kysyin lääkäriltä voinko ottaa rokotuksen ja hän sanoi että voin ottaa. Mun vastustuskyky on varmaan heikentynyt, luulen ja siksi tuli toi reaktio.
No mutta -lopetan tämän kirjoittamisen nyt tähän ja alan nukkumaan.
Hyvää yötä ja vointeja kaikille
Ronja
Olen kirjoittanut tähän ketjuun yhden kerran, viime vuonna kun olin sairastunut rintasyöpään. Luin Kian kirjoituksia ja sain niistä voimaa omiin ajatuksiini. Sysäsin ketjun kuitenkin mielestäni- kun kirjoitin, rintasyöpäkeskustelut ja hoidot olivat lähempänä. Toivuin kaikesta ja olin ikäänkuin terve, tiesin kyllä, että markkereita oli ollut alussa näkyvissä, mutta ymmärsin, että ne voi häipyäkin. Reilu kuukausi sitten sain tietää, että minulla on todennäköisesti alusta asti levinnyt syöpä. Kolmessa kohdin luumetastaasia, mutta tällä hetkellä tilanne rauhallinen ja syöpäni ”uinuu”. Eilen minulle tuli tarve tulla katsomaan, mitä Kialle kuuluu, hän on nukkunut pois, kuollut. Kiitos hänelle monesta lohduttavasta kirjoituksesta. Kiitos teille muillekin ja voimia. Itse en vielä halua pohtia mitä on edessä, tällä hetkellä voin hyvin, en tiedä mikä on max aika kun pesäkkeet uinuvat, kolmesta vuodesta jostain luin ja nyt on siis jo 1,4 v kulunut. Mutta syvennyn tähän ketjuun uudestaan, tämä on jo pitkä.
Olen lukenut tätä ketjua, alkusivuilla olen menossa. En tosiaan tällä sivulla ole paljoa pyörinyt ja nyt tuntuu, että tästä tulee minulle se tärkein, toivon kovasti että jatkatte täällä kirjoittelua. Muutamalta teistä sain voimia viime vuonna rintasyöpäsivujen puolella, Tottis (ihana nimi Kialta sinulle) kirjoittaa voimaannuttavasti ja lohduttaa (silloinhan minulla ei ollut tarvetta), Myylle kiitos kaikista hyvistä tietoiskuista. Nyt olen tässä lueskellessa tutustunut teihin ronja ja Valonen ja Pauliina
Tuntuu hullulta, että samalla viikolla kun Kia kuoli lauantaina, sain itse seuraavalla viikolla tiedon syövän levinneisyydestä. Olen uinuvista metastaaseista(minulla on siis luissa uinuvia) yrittänyt lukea milloin ne sitten herää, miten ne oireilee. Lääkärille mennessä tunsin itseni terveeksi, nyt välillä epäilen, joko ne kuukaudessa heräsi kun lonkkaa juilii nyt. Uskon silti, että johtuu kun jumppailin, toisaalta olen nyt pitänyt paussia ja silti minua särjeskelee. En ole pariin viikkoon juossut, kävellessäkin tuntuu. Ärsyttää, tästäkö se alkaa ja jos ne on heränneet, kuinka nopeasti rupee tapahtumaan. Jostain teidän jutuista mitä tuolta alusta lukenut ymmärsin, että niitä metastaaseja voi viikoissakin tulla.
Maaliskuussa Kia kirjoitti, että ei voi allekirjoittaa enää otsikkoa. Nyt kun minuakin tämä oikeasti koskettaa, mietin vähän samaa. Huomaan myös miettiväni, että ehkä noita omia roinoja ois pakko ruveta jo tässä hyvävoimaisena käymään läpi, ettei ihan kaikkea sitten kaikkien tartte. Kuolemaa en vielä pelkää, mutta kun on lukenut mitä kaikkea ramppaamista sairaalassa ja lääkkeidenottoa hänellä oli, onko minusta siihen. Elänkö sykleissä koko loppuelämäni? Seuraava käynti tammikuussa. Miten mun suonet tulee kestää taas verikokeita. Ja missä vaiheessa vointi oikeasti alkaa heikkenee. Toivon, etten katkeroituisi, mietin joka päivä positiivisia juttuja joista suurimpia on, että onneksi olen saanut lapset aikuisiksi, saanut elää rakkaani kanssa nuoresta pimusta saakka. Olen saanut matkustaa, eikä velkaakaan ole niin paljon etteikö mies selviäisi. Välillä mietin olisinko tämän tiedon halunnut jo viime vuonna ja välillä mietin, että koska en tiennyt silloin, yritä miettiä etten vieläkään tiedä.
Voimia kaikille ja piakkoin joulunaikaa, minä sitä tammikuuta ootan. Olisi kiva jos kirjoittelisitte.Ikävää kuulla Sohvi tilanteestasi! On varmasti murskaavaa kuulla tieto leviämisestä,oon pahoillani sun puolesta. Miten sä jaksat henkisesti? Saatko jutteluapua?
Kian poismeno on kyllä jättänyt suuren aukon. Sain häneltä niin paljon. Hän on useasti mielessäni.
Itse henkisesti oon aika loppu. Kävin toissapäivänä psykiatrilla. Sain nyt lääkityksen tähän ahdistukseeni. Kokeillaan sitä muutama kuukausi pienellä annostuksella ja käyn samalla juttelemassa hoitajan kanssa. Pillerit ovat nopeampaa sorttia vaikuttamaan,tänään jo jossain vaiheessa huomasin ajattelevani ihan tavallisiakin, arkisia asioita ilman jäytävää pelon tunnetta. On tää mieli niin metka. Mutta oon aika luottavainen että tästä noustaan. Tää lääkitys oli kyllä mulle iso kynnys,mutta kaikkeni nyt yritän että saisin itseni kuntoon. Poden välillä huonoa omaatuntoa kun voisin olla parempi äiti,parempi vaimo. Onneksi mulla on ihana mies joka tukee mua ja ihanat eloisat lapset.
Siitä myös poden huonoa omaatuntoa että en saisi olla tälläinen, mulla on tällä hetkellä syövän suhteen asiat ok. Mutta hitto kun ei tälle päälle voi mitään.
Voimaa teille ystävät!
-Pauliina
Sohvi, täällä ollaan!!!! Ja hengessä edelleen mukana. Kieltämättä Kian poismeno jotenkin hiljensi itsellä tänne kirjoittelua. Mutta joku taisi jossakin tekstissään mainita, että tämän otsikon alle kirjoittamisella tavallaan kunnioitamme Kian tekstejä ja poismenoa.
Olen käynyt näillä sivuilla lähes päivittäin; työstän itsekin vielä tätä sairautta, vaikka syöpävapaaksi on toistaiseksi todettu. Ei minua ole tarkemmin koko vartaloa kuvattu, myöskään syöpämarkkereista ei ole lääkäri minulle sanonut mitään. Itsekään näiden perään en ole kysynyt, omaan kantaan en ole myöskään mennyt. Kaikki tämä itseäni suojellakseni. Syövän leviäminen on mielessä joka päivä, ei haitaten päivän arkea, mutta mielessä kuitenkin. Sohvi, minullakin voi olla sama tilanne, että syöpä on jo levinnyt, en vain sitä itse tiedä. Niveliä kolottaa aika ajoin, ja on niveljäykkyyttä. Laitan sen Letrozolien piikkiin…. Tiedän, että tämä ei sinua lohduta, mutta em. huoleni omasta tilanteestani on aito.
Kun epätoivo tai tulevaisuuden ahdistus joskus silloin tällöin nostaa minulla enemmän päätään, yritän aina muistaa että meitä on myös muita, esimerkiksi vaikkapa näillä sivustoilla. Ja toinen juttu, itseäni ”läpsin poskille” myös pahimpina aikoina, että heiiiii, itse en mahda tälle sairaudelle mitään. Ja hoen, että taapraan jumankekkalista tätä polkuani eteenpäin, kuten se tielleni nyt avataan. Paljon näiden asioiden työstäminen vaatii, ja tulemista sinuiksi tämän asian kanssa. Mutta jaksan edelleen uskoa siihen, että me klaarataan tämä ahdistuksemme siitä huolimatta, annetaan sille vain pieni oven rakonen, mutta ei aukaista koko ovea.
Tuosta Sohvin siivouksesta. Itse mietin sitä myös, tekisinkö sitä jo varalta. Mutta toisaalta, miettikääpä hei, jos me menehtyisimmekin äkillisesti, perinteinen esimerkki autokolari esimerkiksi, niin kaikki se tavara ja siivousmäärä jää läheisille. Ei olisi enää meidän huolena. Olen itse jo jotakin kyllä hävittänytkin, pienimuotoisesti, olen kokenut sen jotenkin valmistautumisena tulevaan, kun sen aika joskus on. Mutta ei terveet ihmiset ajattele tätä siivousasiaa todennäköisesti kuin me, emme varmaan mekään kun olimme terveitä. Hassu juttu…..
Ja nyt tullaan siihen, että eihän meidän elämän päiviemme määrää tiedä kukaan, voihan olla ettemme kuole tähän sairauteen, vaan johonkin muuhun. Noita meediojuttuja jos miettii, niin jospa meillä ei mitään pelättävää kuolemassa olekaan. Yksi tiedemies, eläkkeellä oleva kansainvälinen sellainen, joka on tutkinut kuolemanrajakokemuksia, niin on sanonut aivan äskettäin, että kuolemaan kannattaa suhtautua uteliaisuudella. Niin hän kuulemma tekee. Tiedä sitten, miten kukin ajattelee, mutta tämä lohduttaa ainakin minua osaltaan. Eihän se vie pelkoa siitä prosessista kipuineen, mutta sitten taas ajattelen, että onhan kaikki muutkin kuolemisesta selvinneet, miksen siis minäkin.
No niin, ympyrää kiertää tämän minun ajatus, ottaa siitä kiinni ken saa….
Rohkaisevin ajatuksien mennään eteenpäin, eikö niin.
Näin Tottis.
Hei Sohvi!
Minusta oli myös mukavaa lukea, että muistit minut. Onhan tänne foorumille tullut kirjoiteltua kolmisen vuotta. Huh, miten aika rientää! Mukavaa, jos olet saanut itsellesi jotain hyvää kirjoituksistani ja muidenkin.
Tähän ketjuun en ihan hirveästi ole kirjoittanut, koska mulla ei ole kokemusta parantumattomasta syövästä. Toistaiseksi olen terve. Olen kovasti pahoillani tilanteestasi, levinneestä syövästäsi. Kirjoita vain tänne. Pura omia ajatuksiasi ja tunteitasi. Kuten olet huomannut niin muutkin saavat täällä voimaa muiden ajatuksista. Kirjoittaminen on tehnyt ainakin itselle hyvää kun olin sairas. Hoitojen päättymisen jälkeenkin oli hyvä kirjoitella ja käsitellä sairautta. Vielä nytkin käyn aina joskus täällä foorumilla ja luen muiden kirjoituksia. Toki olen huomannut, että kirjoittamisen tarve on selvästi vähentynyt.Välillä vastaan jotain, jos tuntuu, että on jotan sanottavaa jollekulle.
Se täytyy kyllä sanoa, että hyvää vertaistukea täällä saa, koska jotenkin ajattelen, että ei sairautta ja sitä olotilaa sairaana voi ymmärtää kukaan muu kuin saman kokenut. Eikä sairauteen liittyviä juttuja jaksa kuunnella/lukea kukaan muu kuin saman kokenut. Hoidoistani on kulunut 2,5 vuotta ja voin sanoa, että jonkinlaisen pysyvän jäljen sairaus on jättänyt. Uusiutumisen pelkoa en tunne vaan jotenkin suhde omaan kehoon on muuttunut. Kehooni, joka kulkee mukanani päivittäin on kerran päässyt vakava sairaus. En koskaan voinut kuvitellakaan sairastuvani syöpään, vaikka jollakin sukulaisellani se on ollut. Hän toki sairastui siihen vanhempana kuin minä. Enää ei ole ollenkaan itsestään selvää, että olen terve. Alitajuisesti se on jotenkin taustalla, että sitä ei voi koskaan tietää vaikka sairastuisi uudelleen.
Olen nyt elokuussa menossa tässä ketjussa, Aurorasta tullutkin tuttu tuolla rintasyöpäpuolella, hei vaan sinullekin Kuutamolla. Voi kun minua harmittaa, etten tätä ketjua enää sitten koskaan bongannut, en edes muista miten Kian ketjun bongasin. Mutta kuvittelin, että tämä oli sellainen ketju, että tänne odotettiin ajatuksia pelkääkö kuolemaa/sairautta ja kun en bongannut vastauksia, unohdin sitten tämän. Voikun olisin nähnyt kuinka ahkerasti täällä olette, olisin tänne tullut. Tänään minua on Kian yksi kirjoitus ilahduttanut, kuinka hänen tuttunsa elänyt palleatiivinen(oliko se sana) vaiheessa jo 8 v eikä edes mieti sitä. Minä en varmaan vielä ole kroonikko, olen vain (heh) syöpäpotilas. Mutta kun ne uinuu, on kaikki ”hyvin”. Olenko nyt sitten nuorin kroonikkokirjoittaja(52) tähän ketjuun? jos minä olen kroonikko.
Pauliina- en ole kerennyt nyt sisäistää vielä tätä. Ei sen puoleen, en kerennyt viime vuonna sisäistää sitäkään että sain rintasyövän. Säästävän leikkauksen jälkeen 10 pv vain saikulla, sytojen aikaan (ei pahoja oloa, vain makumuutoksia) 2 päivää aina pois ja sädehoidot sain aina klo 8 ennen duunia. Maaliskuussa lekurilta sanat, olet terve. Kiitos!! Juoksentelen pitkiä matkoja ja toukokuussa käväsin ihanan juoksun Norjassa, syksyllä sitten Kolilla. Ehkä oli hyvä etten tiennyt, olen ollut niin onnellinen. Toivon sinulle voimia ahdistukseen, kun itse selvisin reilu 10 v sitten syvistä vesistä. (tähän on todettava kauhea juttu. Ajattelin silloin, että jos vaikka 10 v saisin elää, olisi mieluummin syöpä kuin mielenrikko. Saisin lapset aikuisiksi, sitten voisi mennä) Tätä minä välillä mietin, että olenko käynyt kauppaa jonkun kanssa…. Tämän ajatuksen voin jakaa vain teille, koska uskon että ymmärrätte. Nyt olen miettinyt myös, suhtauduinko syöpään liikaa kuin flunssaan, enkö ollut tarpeeksi nöyrä elämän edessä. Taistelu sana on kamala, niin monesta teistäkin, ei täällä mitään taistella, mutta koen silti, että täällä on oltava kuin ”mee eteenpäin kun sotilas”
Uskon että kaikella on tarkoituksensa, tästä ei kaikki tykkää, mutta tämä ajatus lohduttaa, joku on suunnitellut miten elämäni menee ja siihen tyydyn. Pauliina, tuo tunne olla parempi äiti. Kyllä sillä minäkin aikoinaan itseäni ruoskin. En koskaan ole ollut oikein kodinhengetär, mutta muunlaista äitiä lapseni eivät ole voineet saada. Oma äitini (olen tyytyväinen) sanoi kanssa joskus minulle, että kun et paremmasta tiedä :D.No mutta tunnen oloni hyväksi, sanoinkin lekurille kun hän kertoi luumetastaaseista, että mitä!!! Mitä sä sanoit!!! Tammikuussa jatketaan, toivottavasti lekuri on täysin suomenkielinen, varsinkin jos jotain on tapahtunut, että saan varmuudella hänen kanssaan kaikki ajatukset vaihdettua niin että hän ymmärtää minua ja minä häntä.
Tottis, sinulla ei ole ollut markkereita, siksi sinulle ei niistä ole puhuttu :D. Minullekin kyllä puhuttiin niin, että tälläi yli optimistisenä (minä en juuri syövistä mitään lueskellut sairauden aikana viime vuonna) ymmärsin, että niitä nyt voi olla, mutta arvot laskee. Yllätys kovin suuri, että niitä on.
Olisi kyllä kiva kun tänne rohkeasti kirjottaisivat muutkin syöpäläiset, itseäni kiinostaisi tietenkin onko muita, joilla ”voitettu” syöpä onkin olemassa ja uinuilee.
Mulla on sitten tapana paljon heitellä ajatuksia kun kirjoitan, toivottavasti en ihan sekolta vaikuta, ajatus virtaa nopeammin kuin mitä tuottaisi tänne.
Hei kaikki Ystävät täällä pitkästä aikaa! Hienoa, että tämä ketju jatkaa, vaikka Kia ei pysty tänne kirjoittelemaan, hän taatusti jollain tasolla on meitä tukemassa lämpimästi myhäillen! Näin uskon. Meillä on varmaan vielä tehtävää täällä maan päällä, jospa osaisi erottaa tarpeelliset ja mitättömät tekemiset ja että osaisi olla tukena lähellä oleville. Itsellä on ollut nyt henkisesti huonompi kausi. Ehkä harmaalla ulkoilmalla on pieni vaikutuksensa. Lunta tuli onneksi vähän tänne Savoon. Olin viime viikolla gynekologisessa leikkauksessa. Kuusi vuotta sitten minulta puhkesi virtsarakko operaation aikana ja sama juttu nytkin. Hetihän kirurgi sen ompeli kiinni. Mutta nyt saan kulkea kotona kestokateripussin kanssa 5.12 saakka. Sitten katsotaan, onko rakko parantunut kunnolla. Pieni asiahan tuo on. Avannepussista en ole tarvinnut syövän takia huolehtia. Sairaalassa sain hyvää huolenpitoa ja vertaistukeakin, samalla osastolla oli myös syöpäpotilaita. Edessä oleva seuranta verikoe on hyvin usein mielessä. Syövän merkkiaineet kohosivat sytostaattihoitojen aikana(sigmasuolen syöpä leikattu siis 28.2.2019). Syyskuun kontrollissa olivat laskusuunnassa 3,6. Mutta jossain kai jotain on piileskelemässä??! Itseään tarkkailee liikaakin. Nivelkipuja on ollut nyt enemmän, aamuyöstä herään, kun vasenta jalkaa polven ja lonkan seutuvilta juilii. Voihan se olla nivelrikkokipuakin, kävely erilaisilla kengillä tuntuu vaikuttavan. Mutta voihan se olla luustoon levinnyttä syöpääkin. Ct- kuva otettu viimeksi kesäkuun lopussa. CEA koe on siis 16.12. Ei osaa oikein ajatella jouluakaan. Olen ennen ollut ns.jouluihminen, nyt tunnen vaan enemmänkin ahdistusta ko juhlaa kohtaan. Toivon että saisi vielä elää edes yhden päivän takautuvasti menneiltä ajoilta, kun tätä syöpäpeikkoa ei ollut mielessä eikä kehossa. Oli sellainen perusturvallinen olo. Sitä ei taida saada takaisin enää koskaan. Mielialalääke on tehonnut tähän asti hyvin, pitänyt tunnelmat melko tasaisena. Eläkkeelle jäänti on tuonut tullessaan paljon aikaa ajatuksille, myös surullisille. Pojan kanssa juteltiin viime vknloppuna hänen alakulostaan. On ikävä kyllä perinyt minulta herkkyyden. Onneksi on hakenut apua psykologiselta sairaanhoitajalta ja työterv.psykoligilta. Joulukuussa hänellä aika psykiatrille. Lääkitystä hänellä ei vielä ole. Seurustelusuhteet häntä rassaavat, tietty yksinäisyys vaikka hänellä on laaja ystäväpiiri ja hän on pidetty työkaveri. Omia virheitään sitä näin äitinä etsii, miksi muutettiin paikkakuntaa , kun hän oli herkässä iässä. Eihän se itsensä syyllistäminen auta. Mutta onneksi poika on avautunut minulle näistä asioista. Miehen kanssa yhtä aikaa vapaalla olo vatii sekin. Tulee liikaa kiinnitettyä huomiota toisen luonteenpiirteisiin, kun ollaan paljon yhdessä. Huomen illalla menen syöpäyhdistyksen taidekerhoon, jospa luova työskentely piristäisi. Ja sitten olen harjoitellut neulomista pitkästä aikaa. Yhdet lapaset jo sain aikaiseksi, kouluarvosana olisi max 7,5 . Nyt yritän väkertää sukan kantapäätä. Tulipa monenkirjava sepustus, ei päätä eikä häntää….Ensi kerralla jo varmaan valoisammalla mielellä. Päivittäin käyn kurkistamassa, olisiko joku jaksanut kirjoittaa tänne! Annetaan tunteiden tulla, jaetaan ne yhteisiksi. Puhtipuhalluksin-kuutamolla
- Sinun täytyy olla kirjautunut vastataksesi tähän viestiketjuun.