-
Viestit
-
Hei!
Isäni hakeutui keuhkoihin kertyneen nesteen takia sairaalaan noin puolitoista viikkoa sitten. Siellä todettiin haimasyöpä (kasvain noin 3×4 cm), joka on levinnyt keuhkoihin ja selkärankaan. Keuhkoihin kertynyt neste ja siitä seurannut keuhkon ”romahtaminen” ovat ilmeisesti aiheuttaneet myös keuhkon seinämään jonkinlaisen repeämän, ja nestettäkin tulee koko ajan lisää sitä mukaa kun sitä poistetaan. Mitään syöpähoitoja ei voida aloittaa ennen kuin keuhko saadaan kuntoon, mutta toistaiseksi lääkäreillä ei ole ymmärtääkseni keinoja sen korjaamiseen.
Erityisesti tietysti mieltäni askarruttaa nyt se, että ellei hoitoja päästäkään aloittamaan, niin kuinka nopeasti isäni vointi voi romahtaa? Olen ymmärtänyt, että hoitamattomana levinnyt haimasyöpä johtaa usein kuolemaan alle vuodessa, varmasti muunlaisiakin tapauksia on. Yritän samalla raapia kasaan gradua yliopistolla, ja toivon että saan sen valmiiksi vielä ennen kuolemaa, jotta isä voi olla ylpeä minusta. Gradun ajatteleminen on kuitenkin ollut nyt viimeisen viikon tosi vaikeaa. Olen ottanut myös yhteyttä YTHS:lle, josta sain jutteluajan ensin sairaanhoitajalle. Lisäksi minulla on (luojan kiitos) ystäviä ja perhettä, joille voin asiasta puhua. Suru tulee ja menee aaltoina. Toisaalta tunnen, että nyt on hyvää aikaa surra ja valmistautua tulevaan sikäli kuin siihen voi valmistautua ja toisaalta taas, että surun aika ei olisi vielä, isähän on hengissä ja melko hyvävointinen. Toivoisin (itsekkäästi?), että sairastuminen ei täyttäisi koko elämääni. Miten te muut olette selvinneet surusta?
Hei
Olen pahoillani isäsi diagnoosista. Toivottavasti hän tästä akuuttivaiheesta selviää hoitoputkeen.
Menetin äitini (54-v.) vuonna 2002 aivosyöpään (astrocytoma gradus III) ja isäni (64-v.) vuonna 2010 imusolmukesyöpään (manttelisolulymfooma). Äiti meni neljässä kuukaudessa, ei toivoa. Hoitojakaan ei ehditty aloittamaan. Isän kanssa yritettiin vuoden, mutta tauti liian aggressiivinen. Hän ei koskaan selviytynyt aiottuun kantasolusiirtoon.
Suru ja tuska olivat järkyttävät. Varsinkin isän tapauksessa maailmani romahti. Nyt, kahdeksan vuoden jälkeen, ikävä on kova edelleen, mutta elämä on silti jatkunut. Loppujen lopuksi elämä on aika lyhyt meillä jokaisella. Menen päivän kerrallaan ja teen asioita joita isälleni lupasin tehdä, kuten hänen kirjailijan työnsä jatkaminen. Ensimmäiset kaksi vuotta oli pahinta, sen jälkeen aavistuksen helpotti. Uskon, että tapaamme rajan toisella puolella jonakin päivänä.
Aika siis on auttanut omalla kohdalla.
Voimia teille, tähän päivään ja tulevaan.
Moi. Ensiksi kiitos sinulle, cambridge, vastauksestasi ja tsempeistä. Olen todella pahoillani siitä, mitä olet joutunut käymään läpi, mutta mukavaa kuulla, että aika on parantanut osan tuskasta ja olen päässyt elämässä eteenpäin.
Tuli tarve tulla tänne päivittämään tilannetta nyt kun ollaan siirtymässä uuteen vaiheeseen taudissa.
Isäni oli pitkään sairaalassa dreenin kautta elimistöön päässeen tulehduksen vuoksi, ja välillä tilanne näytti jo aika huonolta. Tätä ennen isä oli saanut sytostaatteja kolmen viikon välein, ja niiden hoitovaste oli tosi hyvä. Tulehduksen ja yleiskunnon huonontumisen takia sytostaatit jäivät kuitenkin pariksi-kolmeksi kuukaudeksi pois. Joulukuun lopussa ja tammikuun alussa tulehdus oli voitettu ja yleiskunto oli parantunut siinä määrin, että sytostaatit aloitettiin uudestaan ja isä kotiutettiin sairaalasta. Kahden hoitokerran jälkeen lääkäri oli kuitenkin tehnyt päätöksen, että sytostaatit lopetetaan, koska komplikaatioriski on liian suuri. Tämä on nyt sitten iskenyt aika lujaa, vaikka tietysti tiedossa on koko ajan ollut, ettei tauti ole parannettavissa. Kuitenkin hoitojen ollessa käynnissä sitä ikään kuin onnistuu huijaamaan itseään, että kaikki on hyvin.
Välillä pelkään oman jaksamiseni puolesta, ja yritän tasapainoilla tekemisen ja tekemättömyyden välillä niin, etten vaatisi itseltäni liikaa, mutta kuitenkin niin, että saisin asioita tehokkaasti tehtyä. Yritän pysyä mahdollisimman reippaana ja positiivisena, vaikka se on hemmetin vaikeaa välillä. Jännityksellä ja pelolla odotan tulevia kuukausia. Onneksi tulevaisuutta ei voi etukäteen nähdä.
Moi
Hänellä oli siis verenmyrkytys takana? Jos hoidoille on ollut vastetta, todella kurjaa kun ne joudutaan lopettamaan. Isänkin kanssa lääkäri varoitti, että ”nyt mennään riskillä…”, juuri noiden hengenvaarallisten komplikaatioiden vuoksi. Mentiin sitten päätyyn asti ja riski realisoitui, isä ei kestänyt enää viimeistä hoitoa.
Onneksi ehdimme sanoa toisillemme kaikki tärkeät asiat. Se ns. viimeinen vaihe oli lyhyt ja kivut hoidettiin hyvin. Ei tarvinnut pää punaisena vaatia morfiinia/oxanestia, kaikki annettiin asiallisesti.
Itse pysyin järjissäni opiskelun vuoksi, suoritin lähihoitajan opintoja tuolloin.
Päivä kerrallaan, tulevasta ei tiedä kukaan.
Moi.
Joo, verenmyrkytys. Silloin hetkellisesti oli tilanne, että jännitettiin mihin suuntaan vointi lähtee. Onneksi se sitten lähti parempaan suuntaan. Ja itse asiassa isä oli nyt keskustellut lääkäreiden kanssa uudestaan ja vaatinut sytostaattien jatkamista, ja saanutkin tahtonsa läpi. Siltikin aikaa on kuulemma enää vain muutama kuukausi. Hän päättää nyt yhden tai kahden hoidon jälkeen, haluaako itse enää jatkaa niitä, vai onko niin, että niistä on sitten enemmän haittaa kuin hyötyä.
Mä yritän tosiaan tässä samalla myös saada maisterintutkintoni valmiiksi. Välillä tuntuu, että opiskelu (ja lisäksi tuntityöt) on hyväksi, kun aivot saavat muuta ajateltavaa, mutta on kyllä niitäkin päiviä -esimerkiksi tänään – kun keskittyminen ei pysy yhtään ”asiassa”.
hei annyie,
en halua nostaa epärealistisia toiveita mutta kun joskus on hyvä muistaa, että myös hyviä asioita tapahtuu.
pani silmään tuo, että lääkäreiden mukaan isälläsi olisi aikaa vain muutama kuukausi.
sairastan itse parantumatonta sappitiehyen syöpää ja minäkin sain kuulla eräältä lääkäriltä sairauteni alkutaipaleella että elinaikaodote olisi kohdallani 8-11 kk.
olen tuon rajan jo ylittänyt (13 kk)ja hoidot jatkuvat samalla periaatteella, saan sytoja tautini etenemistä jarruttavalla tavoitteella.
mulla on myös lukemattomia tuttavia (esim syöpäsivustoilla), joille on käynyt hyvin vaikka ties mitä hankaluuksia on ollut matkan varrella.
on myös syytä muistaa, että kuka tahansa meistä saattaa menehtyä vaikka huomenna liikenneonnettomuudessa. ikinä ei voi tietää.
eräs lääkäri sanoi mulle: olen tiedenainen, mutta olen nähnyt työssäni ihmeitä tapahtuvan.keskity mahdollisimman paljon omaan hyvinvointiin. vain siten voit auttaa ja antaa tukea myös isällesi.
ja onnea ja menestystä gradullesi!lämmöllä, Kia
Heippa!
Kiitos kaikille vastanneille.
Isä kuoli sairauden väsyttämänä elokuun puolessa välissä.
Sain kuin sainkin graduni valmiiksi ja valmistuin kesäkuussa, joten isä ehti näkemään sen. Toivon, että hänelle jäi sellainen olo, että elämä kyllä kantaa meitä lapsia, vaikkei häntä enää ole. Kävin häntä myös katsomassa sairaalassa kuolemaa edellisenä päivänä, ja siitäkin jäi melko positiiviset fiilikset, mikäli sellainen nyt edes on noissa oloissa mahdollista. Pidin kädestä, juttelin ja rauhoittelin. Isä nukkui, mutta jotenkin ajattelen, että ehkä hän kuitenkin kuuli minua. Hautajaisissa olin yksi arkunkantajista sukulaismiesten ohella, ja se oli kyllä yksi arvokkaimmista asioista, joita olen kokenut. Laskea oma isä haudan hiljaisuuteen.
Välillä ikävä on kova, mutta aika korjannee pahimpia haavoja pikku hiljaa. Hyvää jatkoa teille kaikille!
- Sinun täytyy olla kirjautunut vastataksesi tähän viestiketjuun.