Olen alle nelikymppinen rintasyöpäilijä. Pääsin todella vähällä sytostaattien kanssa, painoa ei tullut lainkaan elämä vaan jatkui liikuntaharrastuksineen ja normaalin elämän parissa.

Nyt edessä on hormoniblokkerit ja kerroinkin psykososiaalisentuen hoitajalle, että seuraavat viisi vuotta pelottaa enemmän kuin koko syöpä koskaan aiemmin.

En ole tällä hetkellä varsinaisesti parisuhteessa, joten olen asennoitunut elämään seuraavat viisi vuotta ilman suhdetta. Huhujen mukaan seksi ei onnistu ja halut on nollissa?! Hoitojen aikana harrastin ”etäpuoliskon” kanssa seksiä aivan normaalilla tavalla, eikä sen kanssa ollut mitään ongelmaa koko aikana. Hän myös hyväksyi ja rakasti kaljuani, sekä leikeltyä rintaani ja tämän myötä hyväksyin itsekin keholliset muutokset. Suhteeseen hänestä ei kuitenkaan ole, koska syöpä ja liian epävarma tulevaisuus syöpäläisen puoliskona.

Lisäksi lihominen pelottaa, koska koen, että +20kg painonnousun myötä en ole enää oma itseni.

Hoitajan oli jotenkin vaikeaa ymmärtää tätä pelkoa, että joudun laittamaan elämäni tauolle seuraavaksi viideksi vuodeksi parisuhteen ja seksin osalta.

Tuntuu jotenkin pahalta, että ikätoverit perustelee perheitä, ostelee taloja ja itsellä ainoa tavoite on pitää edes se työpaikka, kun kaikki muut tulevaisuuden haaveet on jo menetetty(lapsi, urakehitys(vaatii hyvän terveydentilan). Tosin työpaikalla on ensi vuonna lakisääteinen työhönsoveltuvuustarkistus eli saa nähdä, miten sairastettu syöpä tähän tulee vaikuttamaan.

Onko täällä vastaavia ajatuksia?
Nyt en kaipaa kommentteja ”ole kiitollinen, että olet hengissä” tai ”ulkonäkö ja lihominen on pientä syöpään verrattuna ja kuuluu kestää”. Haluan nyt roisin rehellisiä vastauksia siihen, loppuuko elämä hormoniblokkereihin vai ei.