Menetin aviomieheni ruokatorven syövälle 28.6.2021. Dg tuli 15.6.2020.( 80 % menehtyy eka vuoden aikana…)
Tiesimme alusta lähtien että tosi paha tilanne. Kirurgi sanoi heti että leikkaus ei tule kysymykseen. (Mieheltä leikattu paksusuoli 20v sitten joten ei olis ollut varaosia jos ruokatorvesta olisi jouduttu poistamaan pala pois syövän takia).
Vuoden aikana lukemattomia komplikaatioita, ruokatorveen tuli reikiä joita paikattiin ja tulehduksia…
Välillä pelkkää letkuruokailua…( ruokintaletku suoraan mahalaukkuun vatsanpeitteiden läpi ja siihen apteekista velliä )
Kemoterapia tehosi hyvin elo syyskuussa. Marraskuussa etäpesäke , josta sanottiin ettei voida leikata. 2 pv kuluttua kirurgi ilmoitti: pinnallinen ja tarkkarajainen, voidaan leikata.
Tammikuussa saimme kuulla että syöpä tullut takaisin ja on levinnyt. Mies jo sanoi että hoivakotiin…( mulle muka liian raskasta..)
Torppasin heti moiset puheet, Sanoin lääkärille että kotiin( tottakai mieskin halusi ), kunto ei todellakaan vaatinut sairaalaa tai hoivakotia.
Saimme olla kotona rauhassa kahdestaan 4.2-21.6 . Toki kotisairaala kävi 2-3 x viikossa( lähinnä vaihtamassa lääkepumppuun uuden kasetin)
Sitten miehen kunto romahti. Viimeinen vko meni Katriinan sairaalassa.
Onhan tämä aivan kamalaa edelleen mutta miehelle parempi että pääsi pois kärsimästä.
Hän sanoi että jos tämän pirulaisen (syövän) piti jommalle kummalle tulla niin parempi että hänelle. Mies sanoi että hän ei selviäis jos jäis yksin, mutta vakuutti mulle että mä pärjään kun mulla on tytär ja hänen 3 ihanaa pientä lasta. Meillä ei ollut yhteisiä lapsia. Saimme olla 18 vuotta yhdessä.
Siskoni lohdutti, että vaikka mies joutui liian aikaisin lähtemään (59v.) niin ehdimme kuitenkin kokea paljon ihania asioita yhdessä.
Samalla kun edelleen itken ikävääni ym. yritän toipua raskaasta omaishoitajavuodesta….