Suomessa yleensä on 6kk PSA seuranta-systeemi. Näin ainakin TYKS:iin (Turku) alueella.
Eli kännykkään tulee huuto ”-käyppä PSA testissä” ja tulos myös kännykkään.

Minulla eka PSA mittaus oli oli 3kk leikkauksen jälkeen.

Kun on kyse mittamattomasta PSA arvosta, niin en tiedä onko sellaista edes olemassa. Ainakin TYKS:in alueella
on käytössä ”super” sensitiivinen testi. Tämä tärkeää kun tutkimustakin tehdään.

Yhtenä raja-arvona pidetään 0.2 jolloin hälytyskellot soivat, siis eturauahasen poistetuilla.
Sädehoito onkin eri juttu kun eturauhanen on vielä jäljellä.

Peter J. Boström mainitsee kirjassaan (Eturauhasen Sairaudet,Ennaltaehkäisy, tutkimukset ja hoito; kustantaja Tammi)
raja-arvon 0.02 leikkauksen jälkeen. Hän viittaa tilastoihin ja että jos tämän alle
leikkauksen jälkeen, niin on korkea todennäköisyys että ”se oli siinä”!!

Minulla leikkauksen jälkeen , siis 3kk jälkeen, PSA oli 0.041. Ja jouduin vuoden jälkeen n.s. salvage sädehoitoon sillä PSA nousi
vuositarkastuksen kohdalla arvoon 0.18

Viimeisin PSA mittaus minulla oli 0.008. Olenko nyt saanut mielenrauhan? En ole!! Puolivuosittaiset mittaukset jatkuvat vuoteen
2032 sakka jos niin kauan elää.

Tässä foorumissa on moni jolla leikkaus onnistunut hyvin ja vuosien jälkeen PSA on lähtenyt nousuun.
Jotkut pitävät ERSiä kroonisena sairautena.

Yhdeksän päivää leikkauksesta. RALP Peijaksen sairaalassa, otettiin suunnitellusti pois eturauhanen, rakkularauhaset, lähellä olleet imusolmukkeet. Leikkausta edeltäneissä TT-kuvassa ja luuston gammakuvassa ei merkkejä etäpesäkkeistä. Lähtökohtana siis, että eturauhasen sisällä ollut Gleason 4+5 syöpä on nyt kokonaan poissa. Leikkausta seuraavana päivänä kotiin.

Toissapäivänä otettiin Peijaksessa klipsit ja katetri pois. Haavat parantuneet hyvin, nyt viikon teipin alla. Katetrista tuntomuisto jäljellä ja sen poiston myötä alkoi virtsan tiputtelu. Jo sairaanhoitajan huoneesta poistuessa tunsin heti lirauksen vaipassa. Jatkoin siitä fysioterapeutille, jonka eteen istuessa taas lirahti. Tuntui aika hallitsemattomalta ja tosi ikävältä. Fysioterapeutilta sain hyvät ohjeet jatkoon ja niihin nyt luottaen jatkan strukturoitua elämääni kotona.

Kotona tuntuu, ettei ole minkäänlaista pidätyskykyä. Jatkan ohjeiden mukaan alavatsan lihastunnistamista ja näiden harjoitteiden arkeen ottamista. Supistus ennen istumista, yskäisyä, ylös nousemista todella auttaa, mutta jo kolmen askeleen jälkeen tuolista noustua tuntuu taas lorisevan vaippaan. Pidän yötä päivää kahden-kolmen tunnin vessarytmiä, yöllä kännykkä varuilta hälyttämässä, että varmasti herään. Tuntuu ehkä naurettavalta, mutta reimuitsen joka kerta kun saan suihkun aikaiseksi vessakäynnillä. Öisin se onnistuu paremmin. Päivällä tuntuu liikaa pääsevän vaippaan. Pidän silti vessakäyntirytmistä kiinni myös päiväsaikaan.

Tein itselleni viikoiksi eteenpäin aikataulukaavion, josta näen mitä voin milloinkin ryhtyä tekemään. Näkymä eteenpäin helpottaa mieltä. Myös se, että näen jo kuluneet päivät. Odotan sauvakävelyni aloitusta, kuusi viikkoa leikkauksesta. Joka viikolle on uusia merkintöjä tiedossa.

Jälkitarkastustapaaminen kirurgin kanssa kolme kuukautta leikkauksesta, sitä ennen labrat. Siihen nähden miten paljon tässä on oman prosessini (viime joulukuun 8. päivä PSA koholla) alusta eri asioita, tapahtumia, tuloksia, diagnoosia, hoitoneuvottelua ja leikkausta odoteltu, ei tämä nyt edessä oleva jälkitarkastuksen ja sitä edeltävän PSAn odottelu enää tunnu pitkältä.

Nyt keskitän kaiken energiani toipumiseen. Nyt minulla on aikaa ainoastaan ja vain sen kaikkinaiseen edistämiseen. Mikään muu ei juuri nyt ole tärkeää. Pienin askelin eteenpäin. Pienistä askelista riemuiten. Pientä, tuskin erotettavissa olevaa edistymistä joka päivä.

Välillä luonnollisesti myös turhautumista, ärsyyntymistä, suuttumusta ja inhotusta tätä virtsahelvettiä manaillen. Mutta rohkenen silti myös toivoa, että se saadaan uudelleenkoulutuksella kuntoon. Ihmisen kroppa on siitä merkillinen, että sille voi opettaa uusia asioita. Ja se myös niihin oppii. Siihen haluan nyt uskoa.