-
Viestit
-
Hei. Äitini, 56v, menehtyi syöpään kuukausi sitten. Olen kirjoitellut aiemmin tuolla saattohoito puolella.. Mutta saattohoito päätös tuli yllätyksenä kaikille ja muutenkin kaikki meni niin kovin nopeasti. Nyt jälkikäteen miettiessäni, aivan liian aikaisin, liian nopeasti, liian julmasti.
Olen ainoana lapsena hoitanut hautajaiset (äitin mies.näissä kaverina) ym.asiat ja nyt ois perunkirja enää jäljellä. Olin läsnä vainajan laitossa, arkutuksessa jne. Haudannut äitini, pitänyt muistotilaisuuden, pitänyt koskettavan ja pitkän puheen siellä. Miksi minä en vieläkään käsitä, että äitiä ei ole?! Pelkkä ajatus siitä, että äiti on kuollut, kuollut! saa minut puistattamaan. Sitten se viimeinen elinpäivä alkanut taas pyörimään päässä.. Äitin hengitysvaukeudet jne. Nämä pyöri ku filminauha silloin viikon ajan ainakin kun äiti kuoli, yötä myöten.
En edes osaa surra sillai, kun pitäisi, tai niinkuin olin etukäteen suruni ajatellut. En osaa paremmin selittää olotilaani, mutta ei tunnu ”normaalilta”. Kuljen mustissa, olen alakuloinen, kalpea, surun murtaneen näköinen, mutta se suru..? Miksi todellisuus ei ole kohdannut minua vielä. Milloin se tulee?
Sitten minua se ärsyttää ja joissain tapauksissa jopa loukkaa, kun minulle sanotaan aina, että ei minulla hätää, enhän jäänyt yksin, toisin kuin äitini avopuoliso. Iso perhe ja se kaikki pitää elämässä kiinni. Todella pitää myös sen suremisen poissa kun ei ole aikaa. Meitä on 7hlön talous.. Ei täällä jouda suremaan tai lepäämään. Ei tämä minusta nyt niin hienoa ja helppoa ole mitä minulle kovin moni toteaa. Toki saan tukea mieheltäni ja lapset pitää elämässä kiinni.. Mutta kaipaisin hiljaisuutta ja omaa rauhaa. Silloin ehkä suru saisi sijan minussa?
Tämä on vaan niin kovin outoa. Välillä pelkään kuolemaa. Pelkään perheestäni jonkun kuolevan tai jotain uutta pahaa minulle lisää tulevan. Olen alkanut ajatella, että tulen itse kuolemaan syöpään. Että minut valmisteltiin hyvin kun saatoin äitini ja olin 24/7 läsnä viimeiset 2.5 viikkoa. Aikamoisia ajatuksia.. Sen tiedän itsekin.
Miten te muut koettelee läheisen kuoleman, menetyksen ja surun?
Suru on pitkä prosessi, se muuttaa muotoaan poismeneen henkilön ja tavan millä/milloin lähtö tapahtuu. Syöpä on julma tapa lähteä, siinä kuitenkin saa päiviä, viikkoja, kuukausia ja joskus jopa vuosiakin valmistautua siihen kuolemaan. Henkilökohtaisesti minulle on ollut rankinta kun nuori ihminen lähti onnettomuuden kautta, naps ja ihmistä ei enää ole. Se että ehtii valmistaua ei tee surua pienemmäksi, se muuttaa muotoaan. Joku on viisaasti sanonut ”hän ei ole kuollut, ainostaan lakannut olemasta läsnä, muistot on tallella ja nyt ei vaan uusia muistoja enää tule”
Suru on henkilökohtainen, yksin jäävälle puolisolle se on kaiken mullistava sekä koko ajan läsnä, yhdessä asuminen päättyy ja toisen tavarat muistuttavat joka hetki. Kun menettää vanhempansa, suru jälleen muuttaa muotoaan, on eri asia jos on itse vielä alaikäinen tai alle kouluikäinen tai aikuinen. Mitä iäkkäämpiä vanhemmat ovat sitä luonnollisemmalta kuolema tuntuu, itse olen alle viisikymppinen syöpään sairastunut, mun lapset on alaluokilla vielä. Olen joutunut miettimään tarkaan kuinka omille lapsilleni sairaudestani kerron, se ole ihan yksinkertainen asia.Kukaan ei voi sanoa kuinka pitää surra, kaikki tekevät sen omalla tavallaan, omaa surua ei pidä verrata kenekään toisen suruun. Sinä käyt omaa suruasi ihan omalla tavallasi läpi, toivottavasti saat tukea omilta läheisiltäsi, pidä yhteyttä myös äitisi puolisoon, se voi auttaa myös sinun surun kanssa ja huomaat että et ole ainoa joka jäi kaipaamaan. Hyvää syksyä sinulle.
Hei hogan-67 minkälaista syöpää sairastat? Minulla on rintasyöpä joka on leikattu huhtikuussa,ja siskollani toissaviikolla löydetiin keuhkosyöpä joka on levinnyt pahoin.
Anteeksi,tämä menee nyt ohi alkuperäisen aiheen.
Kun kerran kysytään.. Minulla oireet alkoi reilu vuosi sitten loppu kesällä, helmikuussa löytyi sitten paksusuolensyöpä. Etäpesäkkeet sekä maksassa että keuhkossa, oli aika karu diagnosi. Paksusuoli leikattiin helmikuussa, huhtikuussa alkoi sytostaatit, heinäkuussa leikattiin maksasta pala pois. Sytostaateilla keuhkon tumori katosi, eli mulla on menossa nyt sytostaateilla irrallisten syöpäsolujen tuhoaminen. Sairaslomalla ainakin helmikuun loppuun asti (sinne asti jo kirjoitettuna). On ollut rankkat hoidot, mutta mä kestän ne..:-) mun motto on ”tänään on mun loppuelämän ensimmäinen päivä ”. Yritän elää mahdollisimman normaalia elämää kaikesta huolimatta ja olla turhista valittamatta että läheisillä olisi helpompi olla mun seurassa… ihan aina en siihen pysty. Mulla oli aika vaiketa saada oikeaa diagnosia, lääkärit ei ottaneet vakavasti siihen asti kun suoli meni tukkoon.. no se johtu monesta asiasta, mutta yksi suurin oli kun olen alle viisikymppinen. Tähän syöpän sairastuneista 2/3 on täyttänyt jo 65 vuotta, tukos tuli lauantaina tähystys tehtiin vasta torstaina. Silloin selvsi mistä on kysymys, etäpesäkeet löyty leikkauksen yhteydessä. No nyt pitäisi olla vaikein jo takana, toivottavasti.
Isäni kuolemasta on pian 10 kuukautta, ja suren yhä. Kuten kerroit, kiireinen arki (lapset tms.) pitävät surun tavallaan poissa, tai sitä ei pysty näyttämään ja kokemaan. Itselläni on ainakin niin, että sitten kun olen yksin, suru ja kaipuu nousee pintaan. Isän kuoleman hetki oli jotain sellaista, joka ei koskaan unohdu ja kun sitä mietin, tulee itku. Minun mieheni ei kovaa kaipuutani täysin ymmärrä, koska hänen suhteensa vanhempiinsa ovat etäiset. Siksi en hänelle surustani juuri edes puhu.
Olen miettinyt, onko minussa jotain vikaa, kun yhä kaipaan isää niin paljon. Mutta suru on pitkä matka, prosessi, joka etenee jokaisella omaa tahtiaan. Olen myös ”joutunut” kannattelemaan äitiäni, jotta hän selviäisi. Siitä on ollut minulle myös hyötyä, koska olen samalla päässyt käsittelemään omia tunteitani, mutta toisaalta en ole saanut ”romahtaa” eli olen myös joutunut panttaamaan tunteitaini, mikä ehkä on toisaalta hidastanut surusta toipumista. Pitkään meni minullakin, että oikeasti sisäistin, että isä on poissa, vaikka olin hänen vierellään kuoleman hetkellä. Välillä ajattelin, olisiko kaikki kuitenkin ollut vain pahaa unta. Oli todella vaikea uskoa, että isä oikeasti oli poissa. Kun se tietoisuus sitten oikeasti iski, alkoi pitkä ja raskas matka muistojen tiellä. Vieläkään ei mene päivääkään, etten ajattelisi isää.
Voimia sinulle!
Moi!
Mulla kuoli äiti syöpää syyskuun lopussa,lauantaina. Saattohoito päätöksestä ei mennyt viikkoakaan, kun äiti nukkui pois. Olin viimeiset ajat hänen kanssaan, minkä koen meille kummallekin olleen tärkeää. Olin kuvitellut, että reagoisin eritavalla ja murtuisin täysin. No ihan toisin meni tunteet ja käytös.Ensin tuli pieni suru ja epätoivo. Pikkuveljien,isän ja mummon (äidinäiti) takia kuitenkin täytyi pysyä vahvana. Sitten oli helpottunut olo sunnuntaina, kun ei enää tarvinnut mennä sairaalaan. Myös siitä koin helpotusta,ettei äidillä ole kipua ja tuskaa enää.
Siitä sitten jatkoin normaalia elämää,mietin usein että pitäisikö minun olla surullisempi,olenko ottanut liian kevyesti tämän. Joskus vähän itketti ja oli ikävä äitiä,muttei mitään suurta romahdusta tullut vaikka sitä olin odottanut. Pidin itseni kiireisenä, osin tiedostamatta sitä.
Sitten vajaa kuukausi kuolemasta, sirottelimme äidin tuhkat. Silloin alkoi tuntua sisällä kalvavaa kipua ja suurta ikävää. Taas kuitenkin piti pysyä vahvana, jottei muut muserru.
Vasta viikko sitten annoin sen tulla. Tai ehkä se päätti tulla itse, suru ihan kunnolla vetäen jalat alta. Kaks päivää itkin ja kärsin. Olin aivan loppu. Mieheni sanoikin,että tätä hän on odottanut,en kuulemma ollut vielä kunnolla käsitellyt kuolemaa. Omasta mielestäni olin, ja vielä suhteellisen hyvin. Tämän jälkeen oli henkisesti vahvempi olo. Nyt tiedän ettei jäänyt ainoaksi kerraksi. Se suru tulee kun sille antaa tilaa ja on itse valmis sen vastaanottamaan.
Ikävä on päivittäistä, varsinkin varhaiset viikonloppu aamut saavat sen nousemaa. Yleensä silloin soittasin äidille. Tuleva joulu pelottaa monellakin tapaa, mutta eiköhän kaikesta selvitä.
anetlan ja Eevukka kiitos kirjoituksistanne. Pystyn hyvin samaistumaan molempien tuntemuksiin. On ”hyvä” kuulla, että muillakin samankaltaisia tunteita.
Minulla meni pari viikkoa, ehkä enemmänkin, todella sumussa. Olin yltiöväsynyt,niin että huolestuin jo itsestäni . Silmät punotti väsymyksestä eikä jaksanut hädin tuskin kuin pakolliset hoitaa kotona. En halunnut ketään tavata enkä kotoa poistua. Nyt ollut viikon ajan hieman parempi. Olen jaksanut tehdä kotona kaikkea, mm.laitella joulua vähän yms. pientä. En ajattele äitiä ihan joka hetki. Mutta, sitten yhtäkkiä tulee välillä kuoleman hetki mieleen, tai kuvittelen äitin äänen, jonkun hetken, kosketuksen, ja sitten taas se kuolema. Edelleen tulee niin huono olo ja puistattaa pelkkä ajatus. Sitten seuraa valtava ahdistus ja mieliala laskee kuin lehmän häntä. Sellaista Eevukan kuvaamaa romahdusta ei ole tullut.. Luulen, että se vielä tulee ja sit vasta helpottaa. Ensi viikonloppuna tulee 2kk kuolemasta.. Ja tuntuu, että vastahan minä äitin kanssa haastelin. Antaisin mitä vain, jos hän tulisi uneeni!!! Mitä vain…
Mulla pyöri sillon aluksi ensimmäisten viikkojen aikana paljon äidin viimeiset päivät ja varsinkin ne viimeiset tunnit mielessä. Nykyään enää harvemmin.
Edelleen on hankala tajuta ettei äidille voi soittaa, numeroa en ole kyennyt vielä poistamaan. En myöskään osastojen numeroita missä äiti oli. Se tekisi kuoleman todellisemmaksi, ja siihen en ole vielä valmis.
Kirjoitit nellielli sumussa vietetystä ajasta. Jälkeenpäin olen huomannut etten itse muista lokakuun ensimmäisiä viikkoja kunnolla. Kai se jotenkin on sumussa ja rutiinilla elämä silloin mennyt.
Itse olen aina vaikeissa asioissa turvautunut läheisiin ja halunnut puhua pahaa oloa pois. Tämä on vaan siinä mielessä haastava tilanne, kun kenelläkään ystävistä ei ole (onneksi heidän kannaltaan) kuollut äiti tai isä. Tavallaan sellaista vertaistukea kaipaa. Auttaisi ehkä jäsentämään asioita ja tunteita. Siksi olen tyytyväinen, että löysin tämän ryhmän.
Joulu on edelleen pelottavasti tulossa. En tiedä miten tulen sen kestämään. Kuitenkin se on 32 vuotta samalla tavalla vietetty.
Voimia ja jaksamista teille ?
Heippa teille kohtalotoverit ja muut.
Minä menetin äitini maaliskuussa. Olimme vuorotellen hänen miehensä kanssa sairaalassa viimeiset viikot. Jäin silloin äitiyslomalle, pystyin olemaan äitini luona. Viimeiset pari päivää olivat painajaista ja näen sen huoneen vieläkin aivan selvästi, jos erehdyn ajattelemaan… Huoneen ja äitini, rakkaan äitini, joka on huolehtinut minusta koko elämäni… Nyt siinä kykenemättömänä huolehtimaan itsestään ja kärsien, odottaen kuolemaa. Kun kuolema viimein tuli ja haki hänet pois, olin helpottunut ja kiitollinen! Hautajaisista reilun viikon päästä poikani syntyi. Hän olisi ollut äitini ensimmäinen ja ainoa lapsenlapsi. Ikävä oli kamala… Epävarmuus ja äidin neuvojen ja tuen tarve lapseni syntymän jälkeen oli sanoinkuvaamaton. Minusta tuntuu, etten tosiaan ymmärtänyt silloin tilanteen lopullisuutta. Itkin toki paljon ja olin surullinen. Olen edelleen. Ja on päiviä, jolloin ahdistus valtaa… Joko minulle tulee kamala ikävä tai sitten muistan kamalia mielikuvia viimeisistä päivistä. En osaa puhua äitini miehen kanssa. Olen niin surullinen hänen puolestaan, kun hän on niin lopullisen yksin. Enkä osaa auttaa. En koe, että puhuminen auttaa meitä kumpaakaan. Mieheni onneksi on ihana ja kuuntelee. Tiedän, että hän on kovin huolissaan minusta, ja pelkää etten jaksa. Joskus kun hän on töissä ja olemme pienen poikani kanssa kahdestaan kotona, tuntuu että muserrun; hän on niin ihana ja aurinkoinen ja tiedän kuinka äitini häntä oli toivonut ja kuinka paljon olisi häntä rakastanut…
Kuten sanottu, joulu on tulossa. Se pelottaa. Toivottavasti saisimme toisiltamme uskoa ja tukea selvitä siitä!
Olen todella pahoillani teidän puolestanne, kenenkään ei tulisi kokea tällaista surua… Pakko jaksaa, rakkaittemme vuoksi löydettävä ilo! Varsinkin heidän, jotka katselevat meitä jostain! <3
T: Saija
Hei aikoihin. Ja Saija kiitos viestistä. Kuinka jaksat nyt?
Minä en ole vieläkään aloittanut surutyötä. Nyt tämä jo menee ahdistuksen puolelle, että miksi näin? En edelleenkään kai sisäistä äidin poissaoloa ja kuolemaa. Tuntuu että isommat lapset kärsii, tai kokee, samalla tavalla, koska peilaavat paljon minusta. Ja ovat sanoneetkin, että eivät koe surreensa vielä. Miten kauan siinä menee? Tuntuu, että elämä ei jatku ennen sitä.. Ainakaan mitään uutta ei jaksa ja pysty suunnitella/tehdä.. Esim.töihnpaluu äitiyslomalta.. Ei onnistu. Edelleen en voi käyttää kun mustia vaatteita.. En pysty. Parin viikon päästä kuolemasta tulee puoli vuotta. Psyk.polilla aloin käymään, sinnekin meno tuntui hyvältä ajatukselta vasta hiljattain. Sururyhmiä ei tässä kaupungissa ala ollenkaan, se harmi.
Moi Nellielli,
otan osaa suruusi. Löysin viestiketjun kun yritin löytää itselleni neuvoja vähän vastaavaan tilanteeseen. Menetin isäni noin kuukausi sitten. Työt ovat pitäneet viikot kiireisinä, ja olen ollut yllättävän tolpillani. Samankaltaisia tunteita pyörii mielessä: romahdanko jossain vaiheessa? Pitäisikö tuntea jotain eri tavalla? Epäilen, että yritän väkisin pitää asiaa poissa mielestä, sillä asian käsitteleminen tuntuu liian raskaalta. Olimme todella läheisiä, ja yritän välttää ajatusta siitä, ettei isää enää ole. Se tuntuu uskomattomalta ajatukselta. Etenkin iltaisin viimeinen vaikea vuorokausi pyörii mielessä, ja se tuntuu todella ahdistavalta. En halua keskustella viimeisestä vaikeasta vuorokaudesta ystävieni kanssa, ehkä vastaavaa kokeneiden kanssa se voisi tuntua helpommalta.
Mustissa kuljetaan täälläkin.. Tämä viesti taitaa olla yhtä sekavat kuin ajatuksenikin.
Hei !
Menetin mieheni kuukausi sitten syöpä todettiin vuosi sitten haimassa josta oli leviämässä maksaan, keuhkoihin ym. Hoitoina sai kymmenen sädehoitoa. Sytostaattia ei ollenkaan heikon sydämen vuoksi.
Saimme kuitenkin vuoden aikaa mutta en ole hyväksynyt hänen poislähtemistään.
Hoidin ja kannustin kotona loppuun asti. Olen valtavan surullinen itken mutta yritän saada elämäni järjestykseen. Kaikki paperityöt vaativat paljon aikaa. En tiedä miten tästä selviän.Hei. Suremaan pääsee vain hyväksymällä tämän ”sydämellään”. Tämä lyhyt vastaus, ei lohduta yhtään, tiedän sen. Mutta näin se kuitenkin on. Hyväksyminen tulee ennemmin tai myöhemmin. Näitä samoja tunteita, tunnetiloja me kaikki käydään läpi jossain vaiheessa elämäämme.
Hei. Kiitos vastauksista jälleen.
Irene Otan osaa suruusi. En voi edes kuvitella puolison poislähtöä.. Voimia sinulle.
Jyrki Puhut asiaa. Silti se on jokaisella niin oma matkansa ja kokemuksensa, kuinka Surun käsittelee.
Minulla on edelleen sama tilanne. Tuntuu, että kaikki jumittaa. En tiedä sitten, onko yleinen vetämättömyys sitä surua? En ole oma itseni, mutta en koe surun tulleen. Voi kuullostaa oudolta, mutta kaipaan sitä, surua/suuremmista/itkua, että voin jatkaa elämääni joskus. Ehkä sydämeni ei pysty hyväksymään äidin poismenoa?
Jaksamista ja voimia kaikille. Aurinkoa.
Moi NelliElli.
Otan minäkin osaa äitisi poismenon johdosta. Vanhemman kuolema on rankka asia, kävi se miten tahansa. Itse menetin äitini v. 2010 ja nyt en ole muutamaan vuoteen kirjoitellut täällä. Hän kuoli 65 v pitkälle edenneeseen kohtusyöpään. Isä hoiti hautajaiset ja perunkirjoituksen.
Se suru pitäisi surra ajallaan, koska muuten ei voi jatkaa elämää. Ja se suru tulee kuitenkin jossain vaiheessa. Kukin suree omalla tavallaan ja aikataulullaan. Voit käydä lukemassa vanhoja keskusteluja v. 2010 minun niminmerkillä Siipirikko. Silloin kirjoitin paljon tänne.
Olen lähihoitaja ja asia on siksi läheinen työn puolesta, koska olen hoitanut ja hoidan monia saattohoitopotilaita työssäni. Ehkä siksi tänne kirjoitin.
Sekin on totta, että alkuunsa voi jumittua, koska vanhemman kuolema jättää ensin iso tyhjiön elämään. Mutta odota vaan, niin aikanaan sekin alkaa täyttyä ja elämä jatkuu. Kun on aikansa jumissa, niin jossain vaiheessa jokin sitten tuuppaa eteenpäin.
Onko sinulle jotain harrastusta, työtä tai intohimoa johonkin, jota todella haluaisit tehdä, mutta et ole tehnyt?
Äitini kuolemasta opin ainakin sen, että elämme vain tämän kerran ja tästä kannattaa ottaa kaikki irti. Jos on jotain haaveita, joita ei ole uskaltanut toteuttaa, niin siittä vaan. Itse haaveilin lapsesta asti kirjan kirjoittamisesta ja nyt olen kirjoittanut sitä vuoden verran. Piti vaan alottaa. Tai mistä sinä saat tosi hyvän mielen ja mikä voimaannuttaa? Kaikki sellainen on hyväksi.
Minä ajattelen äitiäni joka päivä, ja uskon, että hän on kanssani aina sieltä rajan takaa.
Jaksuhalit ja voimia sinulle. Aurinkoisia päiviä.
Hei!
Otan osaa äitisi poismenon johdosta ja suruusi. Kävin 18 vuotiaana aikalailla samanlaisia tunteita läpi vanhempieni kuolemien aikoihin. En alkuun tajunnut edes koko asiaa ja jatkoin elämääni tavalliseen tapaan tuntematta sen suurempia tunteita, päinvastoin. Tunsin syyllisyyttä siitä etten tuntenut mitään ja se sai oloni vielä oudommaksi.
Jokaisen tilanne ja suru ovat yksilöllisiä, mutta ei ole epänormaalia suhtautua asioihin tuolla tavalla. Varsinkin kun äitisi poismenosta ei ollut kulunnut kuin kuukausi. Itse tajusin tilanteen täysin vasta vuosi kuolemien jälkeen ja nyt kaksi ja puolivuotta myöhemmin, työstän edelleen suruani ja itseäni.
On jotenkin huojentavaa huomata, että vaikka olisimme 20,30,40 tai 50 vuotiaita, koemme samanlaisia tunteita ja ajatuksia iästä riippumatta. Se tuo tunteen ettei ole yksin asian kanssa. Kunhan et jää yksin hautomaan näitä asioita päähäsi vaan uskaltaudut avautua surustasi.
Minua kismitti myös mainitsemasi asian vähättely. Tulin itse vihaiseksi ja loukaantuneeksi, kun suruani ja tilannettani ”vähäteltiin”. Nykyisin olen sitä mieltä, että vähättelijät eivät ole kokeneet samaa mitä minä ja näin ollen eivät voi tietää miltä se tuntuu. Eipä heitä voi asiasta syyttää.
Välillä toivoisin etten olisi käynyt katsomassa äitiäni viimeisinä viikkoina sairaalassa, sillä ensimmäinen päähäni putkahtava muisto äidistäni on riutunut ja sairas nainen sängyn pohjalla. Sitä ajatusta on vaikea saada pois päästä, kun katselee mm valokuvia. Asioissa on kuitenkin aina kaksi puolta. En olisi halunnut hukata sekuntiakaan aikaa äitini kanssa ja onneksi kävin katsomassa häntä jokapäivä.
Kuoleman ja syövän pelkoa on myös ollut matkan varrella ja kiinnitän nykyisin enemmän huomiota terveyteeni juuri tuosta syystä. Pieni ahdistus valtaa aina mielen, kun kurkku on todella kipeä ja flunssa pitkittynyt… Kuulostaa varmaan tyhmältä, mutta totta se on. Sitä tulee vainoharhaiseksi, kun mieltä järkyttäviä asioita tapahtuu. Pelko siitä, että joutuu kokemaan jotain vastaavaa vielä toiste. En kuitenkaan halua huomata kymmenien vuosien päästä, että olen käyttäny suurimman osan elämästäni pelkäämiseen. Ajastamme täällä pitää ottaa kaikki mahdollinen irti miten vain siihen pystyy ja yrittää luoda itselleen onnellinen ja tasapainoinen elämä.
Toivon sinulle ja perheellesi kaikkea hyvää!
Paljon tuttuja tuntemuksia- helpottavaa lukea että en ole ainut. Äitini, vähän yli 50v kuoli aivokasvaimeen 2015 kesällä ja kun oli aika hoitaa asioita, sain aika hyvin tsempattua ja hautajaiset ja kaikki meni yllättävän kivuttomasti. Nyt kuitenkin on alkanut tulla ihan ihmeellisiä tuntemuksia siitä että en voi uskoa että äiti on poissa. Minä ja äiti oltiin todella läheisiä aina. Välillä iskee kauhea ikävä ja epätoivo, että kunpa näkisin äidistä edes unta. Haudalla käyminen tuntuu oudolta, tuijotan hautakivessä lukevaa nimeä ja en voi ymmärtää, onko tämä oikeasti tapahtunut? Äitini sairastelu ei kestänyt montaa vuotta. Kuoleman jälkeen päällimmäinen tunne oli helpotus siitä että jatkuva stressi ja ahdistus syövän suhteen on vihdoin ohi. Nyt kai sitten voi odottaa että tilalle tulee kova ikävä, ja ehkä jonain päivänä äidin kuolema tuntuu todelliselta.
Vielä koen kovin tärkeäksi sen, että seurailen tämän kaltaisia keskusteluja, koska tuntuu ikään kuin muut ihmiset eivät voi ymmärtää näitä tuntemuksia ja kokemuksia.
Menetin äitini syövälle ihan hetki sitten.. Vuosi sitten todettiin syöpä ja vointi olikin hyvä, kunnes syksyn lopulla syöpä muuttui agressiiviseksi ja ei edes puolta viikkoa saattohoitopäätöksestä kun äiti nukkui pois. Sydämessäni olen tyytyväinen ettei äidin tarvinnut kauan kestää kovia kipuja tai olla sairaalassa pitkää aikaa mutta.. Toisaalta olisin äidin vielä halunnut täällä pitää, en olisi mistään hinnasta luopunut äidistäni.. Sisälläni on suuri tuska, joka kaivertaa ja meinaa musertaa alleen. En tiedä miten selviän, ja kuinka tämä tästä voisi helpottua. Tällä hetkellä kaikki on niin, en edes tiedä mitä.. Äiti oli minun tukeni, ystäväni, ihminen joka rakasti minua pyytteettömästi..
Minä olen aikuinen perheellinen ihminen, ja tiedän etä pitää jaksaa ja olla äiti lapsilleni..
Tämä ikävä vain on niin kaikki nielevä..Luin tätä keskustelua loppukeväästä kun äitin oli juuri kuollut. Nyt palasin taas, kun olo tuntuu niin pahalta ja näin joulunaikana ikävä on todella kova. Tunnen todella syvää yksinäisyyttä, tuntuu ettei ole ketään kuka seisoisi rinnalla tapahtuipa mitä tahansa niinkuin äiti. Minulla myös oma perhe, pienet lapset ja tällä hetkellä olen hoitovapaalla. Tuntuu ettei ehdi kunnolla surra. On alkanut tulla piirteitä esiin itsessäni joista en pidä lainkaan, tämä suru ja väsymys ne aiheuttaa. Voimia kaikille äitiään ikävöiville.
- Alueelle ‘Sururyhmä’ ei voi kirjoittaa uusia viestiketjuja eikä vastauksia olemassaoleviin viestiketjuihin.