-
Viestit
-
Mummoni on aina ollut vertein vanhus jonka tunnen. Hän heitti kuperkeikkoja 70-vuotiaana ja hoitaa puutarhaansa aktiiivisesti. Hän on aina myös omannut todella terveelliset elämäntavat, enkä tämän takia uskonut hänen koskaan sairastuvan mihinkään. Emme mummon kanssa näe kovin usein, ja se on kaduttanut paljon, mutta erityisesti nyt.
Viimeksi näin mummoa, kun vietimme joulua meillä. Hän oli minusta aivan normaali itsensä, ehkä astetta väsyneempi, mutta en ajatellut siitä tietenkään mitään. Siksi shokki olikin suuri, kun isäni maaliskuussa ilmoitti mummon olevan sairaalassa. Meidän perheessä ollaan aina oltu huonoja keskustelemaan vakavista asioista (osasyy siihen miksi päädyin tänne) jonka takia en tiedä tarkkaa syytä miten hän sinne päätyi. Enkä uskalla isältä suoraan kysyä, koska kyse on hänen äidistään, enkä tiedä miten isä haluaa asiaa käsitellä. Diagnooseja sairaalasta tuli parin päivän jälkeen kaksi: Tyypin 1 Diabetes ja alkava alzheimer.
Kokemani pelko silloin liittyi lähinnä mummon turvallisuuteen ja siihen miten sairaus etenee. En myöskään käsitä miten hänelle ei aikaisemmin ole diabetesta diagnosoitu.
Noin kuukausi tästä kului, jonka aikana vaarini on ahkerasti kuskaillut mummoa sairaalaan testeihin ym. Nyt sitten löytyi suurin syy mummon oireiluihin eli haimasyöpä.
Nyt ei ainakaan tarvitse miettiä että joutuuko mummo kärsimään alzheimerista, mutta aikaa vastaan tässä taistellaan. Pelko mummon menettämisestä on pinnalla kokoajan enkä paljoa muuta ajattelekkaan.
Säälin vaariani aivan suunnattomasti. Mummo on aina pitänyt hänestä huolta, vaikka ei tarvitsisikaan ja nyt roolit ovat vaihtuneet.
Kävin mummon ja vaarin luona tänään. Jännitti kauheasti, mikä tuntui oudolta, sillä ovathan nämä nyt tuttuja ihmisiä. Silti viimenäkemän jälkeen kaikki on muuttunut. Pelkäsin kohdata mummon, en tiennyt haluaisiko hän puhua diagnooseista vai pitäisikö minun esittää niinkuin kaikki olisi normaalisti. Vaari jutteli normaalisti kanssani, mutta sattui nähdä pilkahdus sisäistä surua ja tuskaa hänessä.
Mummo oli aivan eri ihminen kuin viimeksi. Aika ajoittain hän puhui aivan normaalisti, mutta yli puolet ajasta mummo pakkaili tavaroitaan ja ravasi kuumeisesti ympäri huushollia kysellen vaarilta milloinko lähtö sairaalaan on ja kuinka kauan ambulanssilla kestää hakea hänet. Mitään lähtöä ei siis oikeasti ollut. Hän ei muuta tuntunut ajattelevankaan kuin lähestyvää kuolemaa, vaarin elämää ilman häntä, sairaalakäyntejä ja mitä hän sairaalaan tarvitsee. Ajantaju on häneltä täysin kadonnut, enkä tiedä onko se sitten alzheimer vai minkä oireilua.
Kokoajan teki mieli itkeä ja halata vaaria, kertoa tälle miten vahva hän on ja toivottaa jaksamisia. Mutta en uskaltanut. Vaari koitti vain naureskella, mutta totesi kuitenkin että huolestuttavaa on jos mummo päättääkin oikeasti lähteä yksin jonnekkin vaeltelemaan. Hän koittaa kovasti esittää kaiken olevan kunnossa ja kertoa että hän jaksaa kyllä. Mutta en ole niin varma asiasta.
En tiedä miten käsitellä asiaa. Kuuluuko tästä jutella heidän kanssaan vai olisiko parempi koittaa tarjota tilanne irtautua todellisuudesta ja viedä ajatukset muualle. Tiedän että aikaa ei ole enää paljoa jäljellä.
Hei Lumipallo!
Kovin surulliselta kuulostaa mummosi tilanne. Ja samalla tietysti sinun ja perheesi. Itse en ole mikään hoitoalan ihminen ja nämä ajatukseni ovat siis ihan tavallisen ihmisen ajatuksia eikä siis mikään yksi totuus asiaan.
Jotenkin ajattelen, että jos olisin mummosi ja vaarisi niin jotenkin olisin kyllä loukkaantunut, että haimasyövästä ja muista sairauksista ei puhuttaisi vaan vietäisiin puheenaiheet johonkin ihan muualle. Itse kun sairastuin syöpään niin kyllä sairaus-uutisen kuultuani olin jonkinlaisessa shokkitilassa. Ahdistuin voimakkaasti ja tunteet velloivat laidasta laitaan. Tietysti voi olla, että perhesuhteet eivät ole niin läheisiä, että tunteista ei puhuta. En tiedä. Toisaalta omia läheisiä ei halua hirveästi rasittaa puhumalla sairaudesta. Liiallista hysteriaa en kaivannut ympärilleni. Silti ehdottomasti sairaudesta kuultuani kaipasin lohdutusta ja myötätuntoa. Se, että joku halasi tuntui hyvältä. Oma syöpäni on toistaiseksi voitettu eikä minulla ollut haimasyöpää.
Sinun sijassasi voisin kertoa omat tunteeni sairastumisesta mummolle ja vaarille sekä myös perheellesi. Lisäksi voisin kysyä mitä mummosi ja vaarisi toivovat. Haluavatko, että sairaudesta puhutaan vai mitä haluavat. Jotenkin tekstistäsi sai käsityksen, että suvussanne ja perheessänne ei juuri asioista puhuta ja se ehkä hankaloittaa tätäkin tilannetta. Mutta kuten sanottu nämä olivat vain minun ajatuksiani. Sinun kannattaa kuunnella itseäsi, mikä sinusta tuntuu oikealta. Tämä foorumi on juuri sitä varten, että saa purkaa omia tuntoja ja ajatuksia sairauteen liittyen ja saa vertaistukea. Itse sain täältä foorumilta paljon vertaistukea joka omalta osaltaan auttoi minua eteenkin päin.
Voimia kovasti sinulle!
Hei!
Kiitos vastauksesta, olen käynyt mummon luona nyt viikoittain. Aluksi tilanne oli hieman järkyttävä, koska mummo ei muistuttanut omaa itseään. Parilla seuraavalla kerralla hän osallistui jo keskusteluihin aika reippaasti ja käyttäytyi niinkuin ennenkin. Tänään kuirenkin ero oli huomattavaa viimeviikkoon nähden. Mummo ei jaksanut nousta ja tulla tervehtimään enää. On laihtunut hurjasti eikä kykene enää kävelemään ilman rollaattoria. Oli kuitenkin hämmästyttävää ja helpottavaa kuulla että kipuja ei ole ollenkaan. Mummo kuitenkaan hädin tuskin jaksoi edes katsoa minua silmiin kun lähdin sängyn viereltä. Pelottaa kauheasti, että loppu häämöttää. Erityisen paljon ahdistaa se, että lähdemme ensi viikon lopussa reissuun. Viikon päästä uskon näkeväni mummon vielä, mutta kahdesta en ole niin varma. Ahdistaa hirveästi jos mummo lähteekin kun ollaan poissa. Loma olisi auttanut irtautumaan tilanteesta, mutta nyt se vain ahdistaa. Mitä sitten teen jos pahin käy ja olen toisessa maassa? Lähdenkö kotiin ja jätän loman? Esitänkö että kaikki on kunnossa ja koitan lomailla loppuun saakka? Se on varmaa että matkasta ei tulisi hyvää muistoa, mutta en halua peruakkaan. Läheiset! Mikä teitä on auttanut, kun tiedossa on että loppu häämöttää?
- Sinun täytyy olla kirjautunut vastataksesi tähän viestiketjuun.