Hei Kesanto!

Itse kamppailin tuon mitäs jos syöpä palaa takaisin- ajatuksen kanssa jonkun aikaakin,mutta ny se ei vaivaa mieltäni. Toki tulen surulliseksi jo pelkästä ajatuksesta, jos syöpä siis palaisi takaisin. Olen puhunut asiasta ammattiihmisten kanssa, siis tosi monen kanssa olen keskustellut tämän sairastumiseni aikana ja tunnehan on tunne ja se tulee, halusit tai et, mutta nyt ajattelen, että siihen ei kannata jäädä loppuelämäksi makaamaan varsinkin kun minulla nyt toistaiseksi ei ole syöpää. MInulla sanottiin jo sairaalassakin, että tunteita voi tulla, mutta tärkeää on myös , että ne menevät. JOs ei pääse ahdistavasta tunteesta eroon niin sitten hakee itselleen apua. Terveyskeskuksen terveydenhoitaja voi myös olla hyvä keskusteluapu. Kävin tänään tikkien poistossa ja terkkarin kanssa tuli hyvä keskustelu. Puhuimme syövästä ja elämästäni yleensäkin. Nyt ajattelen niin, että antaa ajatusten ja tunteitten tulla , mutta hyvä on jos niihin ei jää liikaa kiinni. TUnteita tulee niin kauan kuin niitä tulee ja se on varmaan yksilöllistä. Itse ajattelen nyt niin, että en halua tuhlata tätä tervettä elämää nyt syövän miettimiseen, jos se vaan on mahdolllista. Puhumisen lisäksi olen käsitellyt tunteitani sairauden aikana myös kirjoittamalla tänne foorumille ja muuten kotona ruutupaperille aina kun siltä on tuntunut.

Itsekin sain sairaalasta ohjeen kun sairastuin, että elä mahdollisimman normaalia arkea. Huh, mikä neuvo! Mua todella ärsytti se silloin ja en ymmärrä sitä ihan vieläkään enkä varmaan koskaan myöhemminkään. Kun sairastuin, niin tuntui että kaikki kaatui niskaan. Ei voinut käydä samalla tavalla töissä, hoidot vei voimia, sairastuminen itsessään masensi ja aiheutti melkoisen tunnemylläkän yms. Musta on tärkeää käsitellä sairauden mukanaan tuomat ajatukset ja tunteet. Syöpäsäätiön neuvontapuhelinta suosittelen kaikille. Siellä on todella ammattitaitoista henkilökuntaa.

Ahomer: Olen samaa mieltä kesannon kanssa, että yksikin kerta on liikaa tämän sairauden kanssa.

Hei Kesanto ja Myy,

minäkin elän toipuneen elämää, palasin töihinkin, jo alkukesällä. Uusiutumisen pelko on useimmiten aisoissa, mutta muutama viikko sitten se läikähti ylitse kuin tsunami. Aalto alkoi vyöryä yllättäen kun flunssan jälkeen päälle jäänyt yskä sai minut menemään lääkäriin. Itse en tuolloin ajatellut mitään syöpään liikkuvaa ennen kuin lääkäri alkoi selvitellö asiaa. Keuhkoröntgenin lausunnossa todettiin ettei metastaaseihin viittaavaa, silloin ymmärsin hänen varmistelevan tuota. Sitten spyrometria, jonka tuloksesta lausuttiin jotain mahdollista ahtautta kurkunpäässä. Silloin jo itsekin huolestuin, etenkin kuin sairaalaan kutsuttiin pikapikaa. Yhtäkkiä oli taas syöpäahdistus päällä: mitä jos alkaa taas hoitoja, ja olisko nyt sitten ennuste paljon huonompi, miten nyt sitten eläisin jne jne
Kurkunpää tähystettiin, sieltä ei löytynyt mitään, ja pätevä erikoislääkäri suositteli höyryhengitystä.

Pelko jäi siihen siltä erää, mutta ymmärsin tuon episodin myötä, että sairastumiseen liittyvä kuoleman pelko ei taltu kovin helposti. Joku huoli sen voi herättää, ja silloin sen kanssa pitäisi tulla toimeen. Onnekseni olin hakeutunut jo pari kuukautta sitten terapiaan, kun äitini yllättäen kuoli nopeasti edenneeseen syöpään. Keskusteluissa puhe on kuitenkin kääntynyt enemmän sairauskokemuksiin, niihin liittyviin pelkoihin. Leikkauksiini liittyi ikäviä käänteitä joiden aikaan olin todella huonossa kunnossa. Vaikka jo hoitojen aikaan kävin puhumassa psykiatrisen hoitajan kanssa, jäivät nämä kokemukset käsittelemättä. Niihin liittyi hyvin paljasta kuoleman pelkoa, joka liittyy voimakkaisiin kipuihin, jatkuvaan oksentamiseen yms. Huomaan, että minulle on suuri hyöty siitä että ajattelen ja puhun auki nuo tunnot nyt, tuntuu että sairaus helpommin jää taakse kun puran nämä tähän saakka vain sivuun työntämäni asiat auki.
Kukin tietysti tavallaan näitä asioita käsittelee, olen myös ollut onnekas sen suhteen, että kohdalle on osunut viusaita terapeutteja. En myöskään itse arkaile asiaa, koen, että elämä on heittänyt minulle viime vuosina enemmän vaikeita asioita kuin monen muun elämässä on, ja vielä ””sarjatulena”. Niinpä kaikki apu kelpaa, jotta tämä vaikea aika olisi helpompi elää. Ammattiauttajan suurin apu on ollut juuri se, että hän on tukenut minua olemaa arnmollisempi itselleni, antamaan itselleni aikaa. Lisäksi olen saanut selvitellä ajatuksiani siitä, mitenläheusten ihmisten kanssa puhun ja toimin.

Itsekin olen hyötynyt siitä, että olen ollut täysin aito ja rehellinen ammattiauttajalle. On ollut hyvä purkaa täysin aidosti itseään, omia tuntojaan ja ajatuksiaan, puhumalla. Se helpottaa omaa oloa.

Hei Hanne17!

Itse asiassa mullakin käväisi tänään pitkästä, pitkästä aikaa tuo ”mitäs jos syöpä tulee takaisin”- ajatus. Viimeksi sitä pohdin alkukesästä. Toki ajatus vain käväisi tänään mielessä, kun tulin bussilla töistä kotiin. Jo pelkkä ajatuskin uusiutumisesta tuntuu murskaavalta, pelottavalta ja hyvin surulliselta ja ahdistavaltakin. Mulle psyk. hoitaja sanoi, että tunteita tulee, jos tulee. Voiko niille oikeastaan mitään? Negatiivisiin tunteisiin ei vain olisi hyvä jäädä jumiin. Olen kuitenkin pyrkinyt elämään elämää mahdollisimman täydesti ja mahdollisimman rennosti. Itsekin olen uusiutumisen kohdalla ajatellut, että miten sitten töissä käymisen käy, millaisia hoitoja tulee ja jaksanko sitten enää taistella sairauden kanssa jne. Turhaa energian hukkaahan se on miettiä ja murehtia sitä, kun nyt on toistaiseksi terve. Sen sanoo järki hyvin vahvasti. Mutta haluan silti olla itselleni myös armollinen ja lempeä ajatuksineni.

Itsekin olen kiitollinen siitä, että kohdalleni on myös osunut viisaita terapeutteja. Missään nimessä yksin en olisi selviytynyt. MInusta on myös ollut tosi tärkeää se, että on edes joku , jolle voi puhua sairauden mukanaan tuomista tunteista ja ajatuksista täysin auki, ilman kontrollia. Se puhdistaa sisintä. Kirjoittaminen on ollut mulle myös hyvä tapa ilmaista itseäni. Mutta eiköhän tämä tästä taas parempaan suuntaan mene kaikista ajatuksista huolimatta 🙂

Hei kaikki
Huomaan, että aika moni on turvautunut ammattiapuun tämän sairauden aikana. Keskusteluapuun siis muiden hoitojen lisäksi. Ehkä pitäisi itsekin. Jostain syystä on vaan sellainen lukko päällä tuon asian suhteen. Tuntuu, että pitää olla vahva ja selvitä tästä ilman apua. Tiedän, että on typerää hävetä avun hakemista. Tunteet kun kuitenkin vyöryvät päälle välillä hyvinkin ahdistavina. Läheisiä ei viitsi koko ajan rasittaa, joten ehkä olisi parempi ”oksentaa” ajatukset asiantuntijalle, joka pystyy suhtautumaan niihin ulkopuolisen silmin. Etenkin nyt kun fyysinen vointi ihan ok, tunnepuoli myllertää enemmän.

Moi kaikki.
Onko kellään muulla käynyt niin, että hoitoputken päättyessä onkin vaikea päästä takaisin normaalielämään kiinni. Itse olen aikuisopiskelija ja opinnot ei menneetkään ihan niin hyvin kuin olisin toivonut. En pitänyt yhtään sairaslomaa vaan yritin parhaani mukaan pysyä kiinni opintosuunnitelmassa. Olen siis melkein onnistunut, mutta en oikein kestä pieniäkään vastoinkäymisiä enkä mitään epämääräisyyttä suunnitelmissa. Tässä vaiheessa olisi tarkoitus aloittaa harjoittelujakso eikä siinä pitäisi olla ylitsepääsemättömiä ongelmia, mutta aikataulu on jo venynyt melkein kuukauden. Aargh. Multa jäi aikoinaan opiskelut kesken ja olisin halunnut tällä kertaa tehdä kaiken tehokkaasti ja näppärästi aikatauluja noudattaen. Ehkä tää ei ole oikea paikka avautua tästä, mutta menköön.

Heippa kaikille! Löysinpä minäkin tänne. Kovasti ”tuttua tavaraa” on noissa edellisissä kommenteissa.
Mulla leikattiin syöpä viime vuonna. Sanottiin heti alussa että mun tapauksessa uusimisen riski on suuri. Nyt on kaulalle ilmestynyt patti. Kävin sitä jo kerran näyttämässä mutta patti teki katoamis tempun just sinä päivänä. Illalla se sitten taas ilmestyi. Pelottaa että jos se katoaa seuraavalla kin kerralla. Yritän ensi viikolla päästä sitä näyttämään taas. Tämä kaikki ahdistaa aika tavalla koska olen jäänyt diagnoosin jälkeen ihan yksin. 2 läheistä ystävää oli. Toinen kuoli ja toisen kanssa meni sukset ristiin. Koko vuosi on mennyt hoitojen jälkeisessä uupumuksesta enkä kertakaikkiaan ole jaksanut lähteä juurikaan ihmisten ilmoille. Voin kokemuksesta sanoa että on todella epäterveellistä maata kotona yksin ja pohtia syöpää!! Oon ehkä jo hyväksynyt sen että syöpäni saattaa uusia. Elämän halu vaan on niin kova että vetää aika surulliseksi kun on toi patti nyt. Mutta ei maha mitään. Hoito Suomessa on kuitenkin hyvää ja aina voi tulla myös niitä iloisia ylläreitä. Mullakin koko viime vuoden hoidot kauhuineen sisälläni. Ja luulen etten pysty uudestaan hoitoihin, ennenkuin puran ne. Mulla kun meni koko paletti raskaimman kautta. Täytyy ottaa yhteyttä syöpiksen Neuvontahoitajaan mutta hävettää mennä sinne itkemään. Mutta ei tässä itkemättä vaan selviä. Taisi tulla vähän sekavaa tekstiä mutta ketjun nimi on pään tyhjennystä. Sitä tämä juuri oli. Tsemppiä kaikille kanssa matkaajille.

Hei
Tänne on hyvä palata aina, ja sitä tapahtuu usein, kun tuntuu, että kaikki kaatuu päälle. Kyllä se vaan on niin, että ihan täysin tätä kaikkea sairauden mukanaan tuomaa myllerrystä pystyy ymmärtämään vain toinen samaa läpikäyvä.
Tänään piti ”nostaa kädet pystyyn” ja todeta, että nyt on otettava taukoa töistä. Kahden viikon lääkejakso päättyi ja olo tosi väsynyt ja vatsa sekaisin. Menin aamulla töihin, mutta sitten huomasin, ettei siitä mitään tule. Lääkäri suhtautui tosi ymmärtäväisesti ja kirjoitti heti loppuviikon sairauslomaa. Pitempäänkin olisi kirjoittanut, mutta itse arvioin olon kohenevan jo viikossa. Saa nähdä kuinka käy. Varmasti tähän fyysiseen pahoinvointiin vaikuttaa sekin, etten ole osannut ”tyhjentää päätäni kuin tänne” ja yhdelle läheiselle. Häntäkään en viitsi koko ajan vaivata, joten paljon p… tuolla pääkopassa.
Tämän viikon aion ottaa ihan rauhallisesti enkä aseta mitään tavoitteita kotihommien tms. suhteen. On vähän paha tapa se, että koko ajan pitäisi jotain hyödyllistä tehdä. Nyt saa siivoukset ja muut kotihommat odottaa. Keskityn itseeni ja lepäilyyn.