-
JulkaisijaViestit
-
27.10.2017, 07.03 #59341kesantoOsallistuja
Ahomer ja Myy ,kovasti on sinua koetellut ahomer,kyllä tätä laatua yksikin on liikaa.
Noista taudista puhumisesta ja ajatuksen hallinnasta,minunkin oli ensin vaikea puhua edes lapsilleni nykyään olen avoimempi
Lääkäri kehotti jättämään tämän taakse ja elämään normi elämää !en vielä ole oikein onnistunut suunnittelen kyllä kaikenlaista välillä hyvinkin innokkaasti mut sit ajatukset kääntyy taas tähän tautiin,mitäs jos se palaa.
Miten teillä muilla yritättekö unohtaa vai haalittu ko kaiken saatavissa olevan tiedon mitä on saatavillaMinä olen yrittänyt unohtaa mut ei oikein onnistu,aina palaan aihetta käsittelevien juttujen pariin,miten se teillä onnistuu?
27.10.2017, 09.51 #59361Myy79OsallistujaHei Kesanto!
Itse kamppailin tuon mitäs jos syöpä palaa takaisin- ajatuksen kanssa jonkun aikaakin,mutta ny se ei vaivaa mieltäni. Toki tulen surulliseksi jo pelkästä ajatuksesta, jos syöpä siis palaisi takaisin. Olen puhunut asiasta ammattiihmisten kanssa, siis tosi monen kanssa olen keskustellut tämän sairastumiseni aikana ja tunnehan on tunne ja se tulee, halusit tai et, mutta nyt ajattelen, että siihen ei kannata jäädä loppuelämäksi makaamaan varsinkin kun minulla nyt toistaiseksi ei ole syöpää. MInulla sanottiin jo sairaalassakin, että tunteita voi tulla, mutta tärkeää on myös , että ne menevät. JOs ei pääse ahdistavasta tunteesta eroon niin sitten hakee itselleen apua. Terveyskeskuksen terveydenhoitaja voi myös olla hyvä keskusteluapu. Kävin tänään tikkien poistossa ja terkkarin kanssa tuli hyvä keskustelu. Puhuimme syövästä ja elämästäni yleensäkin. Nyt ajattelen niin, että antaa ajatusten ja tunteitten tulla , mutta hyvä on jos niihin ei jää liikaa kiinni. TUnteita tulee niin kauan kuin niitä tulee ja se on varmaan yksilöllistä. Itse ajattelen nyt niin, että en halua tuhlata tätä tervettä elämää nyt syövän miettimiseen, jos se vaan on mahdolllista. Puhumisen lisäksi olen käsitellyt tunteitani sairauden aikana myös kirjoittamalla tänne foorumille ja muuten kotona ruutupaperille aina kun siltä on tuntunut.
Itsekin sain sairaalasta ohjeen kun sairastuin, että elä mahdollisimman normaalia arkea. Huh, mikä neuvo! Mua todella ärsytti se silloin ja en ymmärrä sitä ihan vieläkään enkä varmaan koskaan myöhemminkään. Kun sairastuin, niin tuntui että kaikki kaatui niskaan. Ei voinut käydä samalla tavalla töissä, hoidot vei voimia, sairastuminen itsessään masensi ja aiheutti melkoisen tunnemylläkän yms. Musta on tärkeää käsitellä sairauden mukanaan tuomat ajatukset ja tunteet. Syöpäsäätiön neuvontapuhelinta suosittelen kaikille. Siellä on todella ammattitaitoista henkilökuntaa.
Ahomer: Olen samaa mieltä kesannon kanssa, että yksikin kerta on liikaa tämän sairauden kanssa.
27.10.2017, 12.24 #59371Myy79OsallistujaKesanto:)
Ootko sitten käsitellyt omaa uusiutumisen pelkoasi kenenkään ulkopuolisen ammattiauttajan kanssa? Muistan kyllä, että kerroit sulla olleen huonoja kokemuksia ammattiavusta, mutta voisitko kokeilla uudelleen jotain muuta henkilöä?
01.11.2017, 06.24 #59491Hanne17OsallistujaHei Kesanto ja Myy,
minäkin elän toipuneen elämää, palasin töihinkin, jo alkukesällä. Uusiutumisen pelko on useimmiten aisoissa, mutta muutama viikko sitten se läikähti ylitse kuin tsunami. Aalto alkoi vyöryä yllättäen kun flunssan jälkeen päälle jäänyt yskä sai minut menemään lääkäriin. Itse en tuolloin ajatellut mitään syöpään liikkuvaa ennen kuin lääkäri alkoi selvitellö asiaa. Keuhkoröntgenin lausunnossa todettiin ettei metastaaseihin viittaavaa, silloin ymmärsin hänen varmistelevan tuota. Sitten spyrometria, jonka tuloksesta lausuttiin jotain mahdollista ahtautta kurkunpäässä. Silloin jo itsekin huolestuin, etenkin kuin sairaalaan kutsuttiin pikapikaa. Yhtäkkiä oli taas syöpäahdistus päällä: mitä jos alkaa taas hoitoja, ja olisko nyt sitten ennuste paljon huonompi, miten nyt sitten eläisin jne jne
Kurkunpää tähystettiin, sieltä ei löytynyt mitään, ja pätevä erikoislääkäri suositteli höyryhengitystä.Pelko jäi siihen siltä erää, mutta ymmärsin tuon episodin myötä, että sairastumiseen liittyvä kuoleman pelko ei taltu kovin helposti. Joku huoli sen voi herättää, ja silloin sen kanssa pitäisi tulla toimeen. Onnekseni olin hakeutunut jo pari kuukautta sitten terapiaan, kun äitini yllättäen kuoli nopeasti edenneeseen syöpään. Keskusteluissa puhe on kuitenkin kääntynyt enemmän sairauskokemuksiin, niihin liittyviin pelkoihin. Leikkauksiini liittyi ikäviä käänteitä joiden aikaan olin todella huonossa kunnossa. Vaikka jo hoitojen aikaan kävin puhumassa psykiatrisen hoitajan kanssa, jäivät nämä kokemukset käsittelemättä. Niihin liittyi hyvin paljasta kuoleman pelkoa, joka liittyy voimakkaisiin kipuihin, jatkuvaan oksentamiseen yms. Huomaan, että minulle on suuri hyöty siitä että ajattelen ja puhun auki nuo tunnot nyt, tuntuu että sairaus helpommin jää taakse kun puran nämä tähän saakka vain sivuun työntämäni asiat auki.
Kukin tietysti tavallaan näitä asioita käsittelee, olen myös ollut onnekas sen suhteen, että kohdalle on osunut viusaita terapeutteja. En myöskään itse arkaile asiaa, koen, että elämä on heittänyt minulle viime vuosina enemmän vaikeita asioita kuin monen muun elämässä on, ja vielä ””sarjatulena”. Niinpä kaikki apu kelpaa, jotta tämä vaikea aika olisi helpompi elää. Ammattiauttajan suurin apu on ollut juuri se, että hän on tukenut minua olemaa arnmollisempi itselleni, antamaan itselleni aikaa. Lisäksi olen saanut selvitellä ajatuksiani siitä, mitenläheusten ihmisten kanssa puhun ja toimin.01.11.2017, 18.46 #59551Myy79OsallistujaHei Hanne17!
Mulla toi uusiutumisen pelko oli aika voimakastakin tuossa sytohoitojen aikana. Olin jo välillä ihan epätoivoinenkin, että miten jaksan sen ajatuksen kanssa, että syöpä voisi vielä uusia. Nyt olen jotenkin oudolla tavalla sinut sen kanssa. Se uusii jos uusii. Sille en varmaan voi mitään. Tärkeintä on se, että nyt olen toistaiseksi terven ja minulla on elämä.
01.11.2017, 18.51 #59561Myy79OsallistujaItsekin olen hyötynyt siitä, että olen ollut täysin aito ja rehellinen ammattiauttajalle. On ollut hyvä purkaa täysin aidosti itseään, omia tuntojaan ja ajatuksiaan, puhumalla. Se helpottaa omaa oloa.
07.11.2017, 20.12 #59761Hanne17OsallistujaKiitos Myy, nyt on minullakin taas parempi mieli.
On tullut myös mieleen, että oman sairauden takia ehkä ymmärsin paremmin kuin olisin aiemmin ymmärtänyt sitä, mitä äitini kävi läpi lyhyen sairausjaksonsa aikana.
Ja muutenkin osaan vähän paremmin eläytyä jonkun muun sairauteen.Mitään suurta viisastumista en silti tunne, pikemminkin olen levoton, körsimätönkin. Elämän pitäisi olla jotenkin nyt aitoa ja rikasta, tunteiden syviä ja ravistavia. Onhan tämä se ainoa elämä, josta ei voi tietää milloin se loppuu.
Järjellä tiedän että voisin relata. Mutta tuntuu kuin olisin roudassa sisältä, tunne tervehtymisestä on sulattanut vasta vähän pintaa.Varmasti aika auttaa, koetan olla armollinen ja sietää sairastumisen surua.
08.11.2017, 14.45 #59781Myy79OsallistujaHei Hanne17!
Itse asiassa mullakin käväisi tänään pitkästä, pitkästä aikaa tuo ”mitäs jos syöpä tulee takaisin”- ajatus. Viimeksi sitä pohdin alkukesästä. Toki ajatus vain käväisi tänään mielessä, kun tulin bussilla töistä kotiin. Jo pelkkä ajatuskin uusiutumisesta tuntuu murskaavalta, pelottavalta ja hyvin surulliselta ja ahdistavaltakin. Mulle psyk. hoitaja sanoi, että tunteita tulee, jos tulee. Voiko niille oikeastaan mitään? Negatiivisiin tunteisiin ei vain olisi hyvä jäädä jumiin. Olen kuitenkin pyrkinyt elämään elämää mahdollisimman täydesti ja mahdollisimman rennosti. Itsekin olen uusiutumisen kohdalla ajatellut, että miten sitten töissä käymisen käy, millaisia hoitoja tulee ja jaksanko sitten enää taistella sairauden kanssa jne. Turhaa energian hukkaahan se on miettiä ja murehtia sitä, kun nyt on toistaiseksi terve. Sen sanoo järki hyvin vahvasti. Mutta haluan silti olla itselleni myös armollinen ja lempeä ajatuksineni.
Itsekin olen kiitollinen siitä, että kohdalleni on myös osunut viisaita terapeutteja. Missään nimessä yksin en olisi selviytynyt. MInusta on myös ollut tosi tärkeää se, että on edes joku , jolle voi puhua sairauden mukanaan tuomista tunteista ja ajatuksista täysin auki, ilman kontrollia. Se puhdistaa sisintä. Kirjoittaminen on ollut mulle myös hyvä tapa ilmaista itseäni. Mutta eiköhän tämä tästä taas parempaan suuntaan mene kaikista ajatuksista huolimatta 🙂
08.11.2017, 19.49 #59841Hanne17OsallistujaLämpimiä ajatuksia sinulle Myy79!
Mietin aiemmin illalla, että ehkä kävisin taas pitkästä aikaa jossain vertaistapahtumassa. Sinun viestin lukeminen antoi sitä sellaista tukea, jota kaipasin. Jotain erityistä on jaetussa kokemuksessa, toinen ymmärtää puolesta sanasta jotain jota muut eivät välttämättä Tavoita.
Mutta nyt tulee huono omatunto. Tietenkin kaikki on minulla nyt niin kovin paljon paremmin kuin viime vuonna tähän aikaan kun kaikki oli aika alussa.
Voimia teille kaikille jotka elätte syöpämatkaa.
09.11.2017, 10.01 #59881kesantoOsallistujaHeippa Hanne ja Myy
Paljon saa itselle kun lukee noita teidän kirjoituksia,se on niin totta et ajatuksiaan on lähes mahdoton hallita.
Minulla mennyt nyt vähän paremmin tuon pääkopan kanssa,toki ei päivääkään mene ettei jossakin vaiheessa mieleen tule
noi jalat ei anna unohtaa,tämä kipu on niin toisenlaista kuin kipuilee yleensä,muistan erilaisten toimenpiteiden jälkeen oleva kipu kun lähti pois se ei tullut takaisin,siitä pääsi aikaa myöten eroon,mut tämä ei tunnu loppuvan,on parempia päiviä ,nykyään jo tietää et aina se palaa hyvän päivän jälkeen tulee tosi huono päivä,meinaa tulla uskonpuute.
En tiedä onko sekin näitä jälkimaininkeja kun korvat soi lähes päivittäin,jotenkin sitä ajattelee et mitähän seuraavaksi.
Täytyy vaan ajatella et huonomminkin voisi olla ,kiitos et olette olemassa11.11.2017, 17.15 #59961Myy79OsallistujaHei Hanne17 ja Kesanto!
Hanne: Joo, vertaistuki on siinä mielessä hyvä, että saman kokenut ymmärtää jo puolesta sanasta , että mitä tarkoitat. Ihminen, joka ei ole sairastunut vakavasti ei voi mielestäni syvimmiltään ymmärtää, miltä sairastuneesta tuntuu. Lisäksi oma syöpäni oli gynekologinen syöpä, mikä osuu myös naiseuteeni ja toivon, että se ei ole pysyvästi jättänyt jälkiä seksuaalisuuteeni. Seksuaalisen kyvyn menettäminen olisi surullinen asia. Tämänkin puolen ymmärtää vain sellainen, joka on kokenut gynekologisen syövän. Lisäksi olen kokenut, että vertaistukihenkilö jaksaa kuunnella paljon paremmin kuin henkilö, jolla ei ole kokemusta sairastumisesta. Toki vertaisryhmissä on hyvin erilaisia syöpätaustoja . Joku taistelee siitä, että yleensä on hengissä ja joku toinen taas on selvinnyt syövästä niin, että se ei ole uusiutunut yms. Hyvä olisi tietysti löytää sellainen henkilö, jolla on ollut suht samanlainen sairaus kuin sinulla. Silloin pystyy puhumaan paremmin ja voi helpommin jakaa ajatuksia ja tunteita.
Kesanto: Itse tässä juuri mietiskelin, että mikä siinä uusiutumisessa pelottaa. Itse ahdistun jo sairaan roolissa olemisesta. Oli tosi kauheaa olla sairas. Kun hoidot olivat ohi niin minulla oli kova tarve päästä töihin ja normaalimpaan elämään takaisin. Sitä siis pelkään. Sairauden mukanaan tuomaa avuttomuuden tunnetta, joka ahdistaa. Lisäksi siihen uusiutumiseen liittyy suurempi epävarmuus tulevaisuudesta. Kuinka kauan elän, jaksanko hoitoja, riittävätkö omat voimat hoitojen keskellä? Tuollaisen päänsisäisen kaaoksen kanssa eläminen olisi hyvin raskasta. Mielestäni on siis TÄYSIN YMMÄRRETTÄVÄÄ, että uusiutumista pelkää. Onneksi olen kuitenkin saanut tuon pelon jotenkin aisoihin, koska se uusiutumis- ajatus ei kovin usein ole enää hoitojen jälkeen ollut mielessäni. Voisiko se johtua siitä, että puhuin ammattiauttajalle siitä pelosta tosi paljon jo hoitojeni aikana? Itse uskon näin olevan.
14.11.2017, 17.38 #60001hanna66OsallistujaHei kaikki
Huomaan, että aika moni on turvautunut ammattiapuun tämän sairauden aikana. Keskusteluapuun siis muiden hoitojen lisäksi. Ehkä pitäisi itsekin. Jostain syystä on vaan sellainen lukko päällä tuon asian suhteen. Tuntuu, että pitää olla vahva ja selvitä tästä ilman apua. Tiedän, että on typerää hävetä avun hakemista. Tunteet kun kuitenkin vyöryvät päälle välillä hyvinkin ahdistavina. Läheisiä ei viitsi koko ajan rasittaa, joten ehkä olisi parempi ”oksentaa” ajatukset asiantuntijalle, joka pystyy suhtautumaan niihin ulkopuolisen silmin. Etenkin nyt kun fyysinen vointi ihan ok, tunnepuoli myllertää enemmän.15.11.2017, 15.52 #60011Myy79OsallistujaHei hanna66!
Itselleni on tehnyt hyvää keskustella ammattiauttajien kanssa, että miten käsitellä synkkää mielialaa. Kun fysiikka alkoi vahvistumaan hoitojen jäljiltä niin mielialani laski aika vahvasti ja siihen mm. tarvitsin keskusteluja ammattiauttajien kanssa. Itse koen, että henkisen pahoinvoinnin kanssa ei kannata jäädä yksin. Itse taas koen, että vahva ihminen pystyy olemaan myös heikko.
16.11.2017, 14.49 #60091mlOsallistujaMoi kaikki.
Onko kellään muulla käynyt niin, että hoitoputken päättyessä onkin vaikea päästä takaisin normaalielämään kiinni. Itse olen aikuisopiskelija ja opinnot ei menneetkään ihan niin hyvin kuin olisin toivonut. En pitänyt yhtään sairaslomaa vaan yritin parhaani mukaan pysyä kiinni opintosuunnitelmassa. Olen siis melkein onnistunut, mutta en oikein kestä pieniäkään vastoinkäymisiä enkä mitään epämääräisyyttä suunnitelmissa. Tässä vaiheessa olisi tarkoitus aloittaa harjoittelujakso eikä siinä pitäisi olla ylitsepääsemättömiä ongelmia, mutta aikataulu on jo venynyt melkein kuukauden. Aargh. Multa jäi aikoinaan opiskelut kesken ja olisin halunnut tällä kertaa tehdä kaiken tehokkaasti ja näppärästi aikatauluja noudattaen. Ehkä tää ei ole oikea paikka avautua tästä, mutta menköön.18.11.2017, 16.03 #60151Myy79OsallistujaMoi ML!
Itse en pystynyt kyllä jatkamaan avoimen yliopiston opintojani, kun mulla todettiin syöpä ja hoitojen jälkeen ei olisi tullut yhtään mitään opinnoista. Työhönpaluu nyt onnistui ihan hyvin, mutta opiskelu vaatii erilaista henkistä jaksamista ja energiaa, että ei olisi tullut yhtään mitään hoitojen jälkeen. Mun mielestä tosi hyvä, jos oot pystynyt opiskelemaan hoitojen jälkeen. Toisaalta en ihmettele sitäkään, että ei pysty opiskelemaan hoitojen jälkeen. Sitä on kuitenkin sen verran väsynyt ja mielialat heittelee, että ei pysty keskittymään niin tiiviisti opintoihin.
18.11.2017, 17.51 #60161EfesoOsallistujaHeippa kaikille! Löysinpä minäkin tänne. Kovasti ”tuttua tavaraa” on noissa edellisissä kommenteissa.
Mulla leikattiin syöpä viime vuonna. Sanottiin heti alussa että mun tapauksessa uusimisen riski on suuri. Nyt on kaulalle ilmestynyt patti. Kävin sitä jo kerran näyttämässä mutta patti teki katoamis tempun just sinä päivänä. Illalla se sitten taas ilmestyi. Pelottaa että jos se katoaa seuraavalla kin kerralla. Yritän ensi viikolla päästä sitä näyttämään taas. Tämä kaikki ahdistaa aika tavalla koska olen jäänyt diagnoosin jälkeen ihan yksin. 2 läheistä ystävää oli. Toinen kuoli ja toisen kanssa meni sukset ristiin. Koko vuosi on mennyt hoitojen jälkeisessä uupumuksesta enkä kertakaikkiaan ole jaksanut lähteä juurikaan ihmisten ilmoille. Voin kokemuksesta sanoa että on todella epäterveellistä maata kotona yksin ja pohtia syöpää!! Oon ehkä jo hyväksynyt sen että syöpäni saattaa uusia. Elämän halu vaan on niin kova että vetää aika surulliseksi kun on toi patti nyt. Mutta ei maha mitään. Hoito Suomessa on kuitenkin hyvää ja aina voi tulla myös niitä iloisia ylläreitä. Mullakin koko viime vuoden hoidot kauhuineen sisälläni. Ja luulen etten pysty uudestaan hoitoihin, ennenkuin puran ne. Mulla kun meni koko paletti raskaimman kautta. Täytyy ottaa yhteyttä syöpiksen Neuvontahoitajaan mutta hävettää mennä sinne itkemään. Mutta ei tässä itkemättä vaan selviä. Taisi tulla vähän sekavaa tekstiä mutta ketjun nimi on pään tyhjennystä. Sitä tämä juuri oli. Tsemppiä kaikille kanssa matkaajille.19.11.2017, 09.21 #60181Myy79OsallistujaHei Efeso!
Itsekin olen soittanut syöpäsäätiön neuvontapuhelimeen ja voin suositella lämpimästi sitä. Siellä hoitajat ymmärtävät tosi hyvin sairastunutta ja mitä sairastuminen koko prosessinaan on. Itkua ei mun mielestäni kannata hävetä. Itse olen itkenyt sairaalassa ja monessa muussakin tilanteessa tän syövän aikana. Tuntuuhan se tosi pahalta, kun sairastuu. Hoidot vie voimia yms. Tsemppiä munkin puolesta kaikille!
19.11.2017, 11.28 #60191kesantoOsallistujaHeippa Efeso
Hyvä et löysit tänne,tämä on yksi tapa purkaa pahaa oloa,ahdistava ajatus et yksin kotona näitä pohtii !
Jos heti alussa sanotaan et uusiutumisriski on iso,asia pyörii varmaan vielä enemmän mielessäOlisi varmaan ensiarvoisen tärkeitä mennä ulos ovesta jos menis vaikka sitä ammattiauttajaa tapaamaan tulisi lähdettyä ulos,minulla ei kemiat oikein kohdanneet kyseisen henkilön kanssa,nyt varmaan jos menis vois tilanne olla toinen .
Minä olen saanut paljon apuja täältä kanssakulkijoilta, kiitos teille kun jaksatte jakaa ajatuksia,minusta tämä on sitä et kun jotain antaa jotain myös saa!Tuo on kans lisätressi kun sukset menee ristiin ystävien kanssa,siitäkin kokemuksia matkan varrella.
Tätä palstaa seuranneet ja kommentoineet ihmiset on muodostunut melko tärkeiksi ,melkein kun tuntisi muutenkin kuin näin koneen välityksellä,
toivon et tuo patti osottautuu harmittomaksi,tänne vaan päätä tyhjentämään aina kun siltä tuntuu.KIITOS sinulle Myy 79 kun jaksat olla niin positiivinen ja kannustava kuullaan!
19.11.2017, 17.57 #60201Myy79OsallistujaHei taas!
Efeso: Varmasti tuo tieto, että uusimisen riski on suuri tekee olosta tukalan. En pysty edes täysin kuvittelemaan miltä sinusta tuntuu. Mut ei kannata jäädä sen asian kanssa yksin. Varmasti yksinäisyys diagnoosin kanssa ahdistaa. Itse olen sitä mieltä, että loppujen lopuksi sitä on itsekin ollut tosi yksin tämän sairauden kanssa ja se on kyllä tuntunut kurjalta ja surulliselta. Välillä on tuntunut, että ei lähipiiri ymmärrä oikeastaan ollenkaan, kun ei heillä ole kokemusta syövästä. Siksi en ole juurikaan puhunut heille sairaudesta, koska en halua kuulla ymmärtämättömiä kommentteja ( tai sellaiselta ne on helposti tuntuneet), vaikka ovat jotenkin toki yrittäneet ymmärtää. Kaikki ole positiivinen- kehoitukset ovat tuntuneet todella raivostuttavilta.
Kesanto: Kiitos sinullekin. Onhan täällä paljon muitakin kannustavia kuin minä 🙂
20.11.2017, 17.50 #60211hanna66OsallistujaHei
Tänne on hyvä palata aina, ja sitä tapahtuu usein, kun tuntuu, että kaikki kaatuu päälle. Kyllä se vaan on niin, että ihan täysin tätä kaikkea sairauden mukanaan tuomaa myllerrystä pystyy ymmärtämään vain toinen samaa läpikäyvä.
Tänään piti ”nostaa kädet pystyyn” ja todeta, että nyt on otettava taukoa töistä. Kahden viikon lääkejakso päättyi ja olo tosi väsynyt ja vatsa sekaisin. Menin aamulla töihin, mutta sitten huomasin, ettei siitä mitään tule. Lääkäri suhtautui tosi ymmärtäväisesti ja kirjoitti heti loppuviikon sairauslomaa. Pitempäänkin olisi kirjoittanut, mutta itse arvioin olon kohenevan jo viikossa. Saa nähdä kuinka käy. Varmasti tähän fyysiseen pahoinvointiin vaikuttaa sekin, etten ole osannut ”tyhjentää päätäni kuin tänne” ja yhdelle läheiselle. Häntäkään en viitsi koko ajan vaivata, joten paljon p… tuolla pääkopassa.
Tämän viikon aion ottaa ihan rauhallisesti enkä aseta mitään tavoitteita kotihommien tms. suhteen. On vähän paha tapa se, että koko ajan pitäisi jotain hyödyllistä tehdä. Nyt saa siivoukset ja muut kotihommat odottaa. Keskityn itseeni ja lepäilyyn. -
JulkaisijaViestit
- Sinun täytyy olla kirjautunut vastataksesi tähän viestiketjuun.