Osanottoni suureen suruusi. Tarinasi on kuin äitini ja isäni, hekin tapasivat varhaisteineinä, ja isäni kuoli 9 kk sitten 66-vuotiaana. Äiti itki ja suri kyllä alusta alkaen, päivät kuluivat iltaa odotellen, jotta taas olisi yksi tuskainen päivä takanapäin. Suru ja kaipaus ovat yhä läsnä, mutta nyt äiti osaa ja jaksaa jo miettiä myös tulevaa, tapailee ihmisiä, harrastaa, toisin sanoen on alkanut taas elää. Isän menetys oli myös itselle todella raskas pala, ja koska alussa yritin kannatella äitiäni, koska todella pelkäsin hänen masentuvan tms., on oma surutyö yhä kesken. Elän kyllä ihan normaalia ja hyvinkin kiireistä elämää, mutta hiljaisina hetkinä tulee helposti itku. Mietin isää yhä joka ainut päivä ja kaipaus on läsnä koko ajan. Suru ei kuitenkaan onneksi ole enää yhtä lohdutonta. Uskon, että sinunkin päiväsi kirkastuvat ja löydät taas elämäsi ilon, mutta se vaatii aikaa. Neljä kuukautta on lyhyt aika, olet vasta surutyösi alussa. Lohtua voisi tuoda ehkä ajatus, että olette saaneet kokea jotain ainutlaatuista pitkän, yhteisen taipaleenne aikana, ja juuri siksi menetys tuntuukin nyt niin valtavan raskaalta. Teillä on ollut ihana, yhteinen elämä. Se ei koskaan katoa.