Suru on pitkä prosessi, se muuttaa muotoaan poismeneen henkilön ja tavan millä/milloin lähtö tapahtuu. Syöpä on julma tapa lähteä, siinä kuitenkin saa päiviä, viikkoja, kuukausia ja joskus jopa vuosiakin valmistautua siihen kuolemaan. Henkilökohtaisesti minulle on ollut rankinta kun nuori ihminen lähti onnettomuuden kautta, naps ja ihmistä ei enää ole. Se että ehtii valmistaua ei tee surua pienemmäksi, se muuttaa muotoaan. Joku on viisaasti sanonut ”hän ei ole kuollut, ainostaan lakannut olemasta läsnä, muistot on tallella ja nyt ei vaan uusia muistoja enää tule”
Suru on henkilökohtainen, yksin jäävälle puolisolle se on kaiken mullistava sekä koko ajan läsnä, yhdessä asuminen päättyy ja toisen tavarat muistuttavat joka hetki. Kun menettää vanhempansa, suru jälleen muuttaa muotoaan, on eri asia jos on itse vielä alaikäinen tai alle kouluikäinen tai aikuinen. Mitä iäkkäämpiä vanhemmat ovat sitä luonnollisemmalta kuolema tuntuu, itse olen alle viisikymppinen syöpään sairastunut, mun lapset on alaluokilla vielä. Olen joutunut miettimään tarkaan kuinka omille lapsilleni sairaudestani kerron, se ole ihan yksinkertainen asia.

Kukaan ei voi sanoa kuinka pitää surra, kaikki tekevät sen omalla tavallaan, omaa surua ei pidä verrata kenekään toisen suruun. Sinä käyt omaa suruasi ihan omalla tavallasi läpi, toivottavasti saat tukea omilta läheisiltäsi, pidä yhteyttä myös äitisi puolisoon, se voi auttaa myös sinun surun kanssa ja huomaat että et ole ainoa joka jäi kaipaamaan. Hyvää syksyä sinulle.