Isäni kuolemasta on pian 10 kuukautta, ja suren yhä. Kuten kerroit, kiireinen arki (lapset tms.) pitävät surun tavallaan poissa, tai sitä ei pysty näyttämään ja kokemaan. Itselläni on ainakin niin, että sitten kun olen yksin, suru ja kaipuu nousee pintaan. Isän kuoleman hetki oli jotain sellaista, joka ei koskaan unohdu ja kun sitä mietin, tulee itku. Minun mieheni ei kovaa kaipuutani täysin ymmärrä, koska hänen suhteensa vanhempiinsa ovat etäiset. Siksi en hänelle surustani juuri edes puhu.

Olen miettinyt, onko minussa jotain vikaa, kun yhä kaipaan isää niin paljon. Mutta suru on pitkä matka, prosessi, joka etenee jokaisella omaa tahtiaan. Olen myös ”joutunut” kannattelemaan äitiäni, jotta hän selviäisi. Siitä on ollut minulle myös hyötyä, koska olen samalla päässyt käsittelemään omia tunteitani, mutta toisaalta en ole saanut ”romahtaa” eli olen myös joutunut panttaamaan tunteitaini, mikä ehkä on toisaalta hidastanut surusta toipumista. Pitkään meni minullakin, että oikeasti sisäistin, että isä on poissa, vaikka olin hänen vierellään kuoleman hetkellä. Välillä ajattelin, olisiko kaikki kuitenkin ollut vain pahaa unta. Oli todella vaikea uskoa, että isä oikeasti oli poissa. Kun se tietoisuus sitten oikeasti iski, alkoi pitkä ja raskas matka muistojen tiellä. Vieläkään ei mene päivääkään, etten ajattelisi isää.

Voimia sinulle!