Hei aikoihin. Ja Saija kiitos viestistä. Kuinka jaksat nyt?

Minä en ole vieläkään aloittanut surutyötä. Nyt tämä jo menee ahdistuksen puolelle, että miksi näin? En edelleenkään kai sisäistä äidin poissaoloa ja kuolemaa. Tuntuu että isommat lapset kärsii, tai kokee, samalla tavalla, koska peilaavat paljon minusta. Ja ovat sanoneetkin, että eivät koe surreensa vielä. Miten kauan siinä menee? Tuntuu, että elämä ei jatku ennen sitä.. Ainakaan mitään uutta ei jaksa ja pysty suunnitella/tehdä.. Esim.töihnpaluu äitiyslomalta.. Ei onnistu. Edelleen en voi käyttää kun mustia vaatteita.. En pysty. Parin viikon päästä kuolemasta tulee puoli vuotta. Psyk.polilla aloin käymään, sinnekin meno tuntui hyvältä ajatukselta vasta hiljattain. Sururyhmiä ei tässä kaupungissa ala ollenkaan, se harmi.