Rakkauseikatoa, otan osaa suruusi. Olisi mielenkiintoista kuulla, kuinka näin näin vuoden kuluttua miehesi kuoleman jälkeen voit.

Äitini kuoli syöpään kesällä 2012. Neljä kuukautta kestänyt saattohoito toteutettiin kotona. Takana oli parin vuoden sairaalakierre epäonnistuneen syöpäleikkauksen jäljiltä. Kaikkinensa hän ehti sairastaa suolistosyöpää 7,5 vuotta. Loppuvaihe ja seurannut suru olivat lohduttomia. Itkin, tunsin ikävää ja kipua jo saattohoidon aikana, mutta useita kuukausia hänen kuolemansa jälkeen. Täytyi elää vuoden ympäri, että suru alkoi hellittämään ja alkoi muodostua aito kaipaus.

Kuukausi sitten puolisoni kuoli syöpään sairastettuaan sitä reilut pari vuotta. Myös hän oli kotona loppuun saakka ja hoidin häntä. Kuvailemasi ensimmäiset kuukaudet kuvaavat hyvin olotilaani tällä hetkellä. Aluksi itkin, mutta en tuntenut ikävää tai kaipausta. Olo on tyhjä, ”tunteeton” ja olen koko ajan varpaillani, peläten ja odottaen, milloin sen aiemmin tuntemani surun kaltainen kaipaus, ikävä ja pohjaton suru tulevat päälle. Minulla on huono omatunto, kun ”voin niin hyvin”, jaksan touhuta ja töihinkin ”pystyin” palaamaan kahden viikon jälkeen. Todellisuudessa nukkuminen on vielä sitä samaa koiran unta kuin hänen eläessään, lyhyt uni ei virkistä ja olo on sisimmässäni oikeastaan aika ahdistunut.

Pelkään hetkeä, kun suru iskee päälle. Haluaisin valmistautua ja varautua siihen, mutta toki tiedän, että näin ei voi oikeastaan tehdä. Silti haluaisin suojautua tulevalta iskulta, jotta se ei olisi niin kova. Olenkin miettinyt, että estääkö tämä ajatusrakennelma surun tulemisen.