Erja
Menetin mieheni haimasyöpään loppiaisena 2016. Diagnoosin saimme neljäkuukautta aikasemmin kesällä. Me olimme myös eläneet yli 40v. yhdessä todella onnellisessa liitossa ja olimme juuri suunnitelleet eläkepäiviä, helmikuussa 2016 minun piti jäädä eläkkeelle, mieheni oli jo. Syöpä vei toisen puolen itsestäni, eläkepäivät jäivät vain minulle.
Tunteet ovat todella pinnassa, oikein mihinkään ei pysty keskittymään, oma ongelmansa on yksinäisyys joka tulee varsinkin viikonloppuisin, juhlapyhinä yms. Muistot tulevat pintaan ja niistä saa lohtua. Pikkuhiljaa jopa pystyn kertomaan ystäville yhteisiä muistojamme itkemättä. Mutta silti tulee aikoja jolloin olen todella vihainen elämälle, koska se on niin epäreilu. Mieheni sanoi eläessään, älä katkeroidu mieti Erja mielummin miten ihanan elämän saimme yhdessä elää, se lohduttaa.
Lapsemme on aikuinen ja hänellä oma perhe, mutta hän on ottanut selkeästi miehen roolin myös minun elämässäni, suojelu jota tunnen hänen puoleltaan on suorastaan liikuttavaa.
Puhuminen ennen kuolemaa on mielestäni suuri apu jälkeen jääneelle. Kaikki mahdolliset asiat jos pystyisi puhumaan toisen kanssa, niin ei jäisi mitään epäselviä asioita eikä huonoa omaatuntoa, eikä jää
sanomatta asioita joita sitten myöhemmin miettii, että tuonkin olisin voinut sanoa….
Voimia teille kaikille jotka vääjäämättä joudutte tämän asian läpikäymään joskus.