Moi NelliElli.

Otan minäkin osaa äitisi poismenon johdosta. Vanhemman kuolema on rankka asia, kävi se miten tahansa. Itse menetin äitini v. 2010 ja nyt en ole muutamaan vuoteen kirjoitellut täällä. Hän kuoli 65 v pitkälle edenneeseen kohtusyöpään. Isä hoiti hautajaiset ja perunkirjoituksen.

Se suru pitäisi surra ajallaan, koska muuten ei voi jatkaa elämää. Ja se suru tulee kuitenkin jossain vaiheessa. Kukin suree omalla tavallaan ja aikataulullaan. Voit käydä lukemassa vanhoja keskusteluja v. 2010 minun niminmerkillä Siipirikko. Silloin kirjoitin paljon tänne.

Olen lähihoitaja ja asia on siksi läheinen työn puolesta, koska olen hoitanut ja hoidan monia saattohoitopotilaita työssäni. Ehkä siksi tänne kirjoitin.

Sekin on totta, että alkuunsa voi jumittua, koska vanhemman kuolema jättää ensin iso tyhjiön elämään. Mutta odota vaan, niin aikanaan sekin alkaa täyttyä ja elämä jatkuu. Kun on aikansa jumissa, niin jossain vaiheessa jokin sitten tuuppaa eteenpäin.

Onko sinulle jotain harrastusta, työtä tai intohimoa johonkin, jota todella haluaisit tehdä, mutta et ole tehnyt?

Äitini kuolemasta opin ainakin sen, että elämme vain tämän kerran ja tästä kannattaa ottaa kaikki irti. Jos on jotain haaveita, joita ei ole uskaltanut toteuttaa, niin siittä vaan. Itse haaveilin lapsesta asti kirjan kirjoittamisesta ja nyt olen kirjoittanut sitä vuoden verran. Piti vaan alottaa. Tai mistä sinä saat tosi hyvän mielen ja mikä voimaannuttaa? Kaikki sellainen on hyväksi.

Minä ajattelen äitiäni joka päivä, ja uskon, että hän on kanssani aina sieltä rajan takaa.

Jaksuhalit ja voimia sinulle. Aurinkoisia päiviä.