Hei Epeli135 ja muutkin siskot!
Mulla on juuri 3-vuotissynttärit omasta operaatiostani! Oli sairastuessani nelikymppinen. Sytostaatit päättyivät aika tasan 2,5 vuotta sitten ja antihormonihoito tänä kesänä. Lukiessani tuota viestiä ei voi kun todeta, että aika parantaa haavoja – niin niitä fyysisiä kuin psyykkisiäkin!
Sain hoitona 3 x DOK ja 3 x CEF tässä järjestyksessä. Neljännen ja varsinkin viidennen tipan jälkeen toipuminen vei aina vain pidemmän aikaa ja erilaisia vaivoja oli enemmän. Lopulta sain kuitenkin myös viimeisen tipan ajallaan, vaikka se meni hilkulle veriarvojen takia. Tuolloin ajattelin, että en IKINÄ tule unohtamaan sitä olotilaa jos siitä selviän. Mutta niin se vaan on unohtunut – onneksi 🙂
Luin nyt päiväkirjastani, miten tuo aika on sujunut ja kuinka pian olin toipunut. Mulle CEF oli selvästi rankempi hoito ja voin siitä enemmän pahoin kuin doketakselista. Neljännen tipan jälkeen vointi alkoi selvästi olla huonompi ja toipuminen kesti aina vaan kauemmin. Sitä oli vaikea hyväksyä, koska olin aina liikkunut paljon ja ollut hyvässä kunnossa. Tuolloin portaat toiseen kerrokseen olivat tipan jälkeisinä päivinä tosi raskaat. Viidennestä tipasta palauduin juuri ja juuri kuudenteen. En edes olisi muistanut mitä kaikkea vaivaa mulla silloin oli, jos en olisi kirjoittanut niitä ylös: tippakäsi kinnasi ja turvotteli, vasen jalka tuntui puutuneelta, päässä huimasi ja tuntui oudolta, ummetusta, ripulia… Mä olin aina tosi huonovointinen ja yökin ensimmäiset päivät tipan jälkeen. Viidennestä kuudenteen tippaan tuntui kuvottavan lähes koko ajan, eikä ruoka juuri maistunut.
Tuossa vaiheessa en käynyt missään julkisessa paikassa säästyäkseni infektioilta. Ja säästyinkin niiltä koko syto-jakson ajan – paitsi haava, jonka sain käteeni tulehtui ja sain ab-kuurin.
Mutta viimeisen tipan (6.) jälkeen meni päiväkirjan mukaan n. 1,5 viikkoa, että oli aamusta ihan ok olotila! Kuukauden kuluttua olin kirjoittanut päiväkirjaani, että päivät ja viikot sujuivat nopeasti ja viimeisestä tipasta kesti toipua noin 2,5 viikkoa. Tasan kuukauden kuluttua viimeisestä tipasta olin ollut ensimmäisellä juoksulenkillä (kävelin koko sytoajan) ja pipo päässä pilates-tunnilla. Siitä se sitten taas lähti pikku hiljaa paluu normaalimpaan elämään.
Oli ihana huomata pieniä kauniita asioita luonnossa, täyttää vuosia, kulkea bussilla, nähdä ystäviä jopa jonottaa ruokakaupassa sen ”eristyksessä kotona” vietetyn puolen vuoden jälkeen! Ja mikä riemu olikaan, kun sai taas alkaa käyttää shampoota ja hoitoainetta omiin hiuksiin – myös niihin nysiin 🙂
Olen käynyt täällä keskustelupalstalla aika ajoin lukemassa keskusteluja ja on harmi, että tämä on paljon hiljaisempi kuin muutama vuosi sitten! Mutta kannattaa käydä lukemassa myös noita vanhojakin ketjuja! Itsekin lueskelin sytoaikana aina niitä ketjuja, jotka liittyivät siihen vaiheeseen, missä itse olin menossa. Kirjoittelin nimimerkillä Sisko syksystä 2013. Vieläkö täällä muuten on tuon vuosikerran siskoja keskustelemassa / lukemassa kirjoituksia?
Tsemppiä sinulle & muille siskoille, jotka elätte keskellä aktiivihoitoja! Nauttikaa pienistä asioista ja antakaa itsellenne aikaa hoidoista toipumiseen. Kävely tekee hyvää mielelle ja fysiikalle koko hoitojen ajan, ellei siihen ole jotain erityistä estettä. Itse toivuin paljolti liikunnan ansioista hoidosta lopulta melko nopeasti. Mutta omaa kroppaa kannattaa kuulostella…
Pinkkiä lokakuuta kaikille siskoille!