Kiitos mustikka rohkaisevista sanoista. Elämä on aika mustaa nyt vaikka yritän uskoa kuuluvani siihen 90 prosenttiin joka syövän kanssa vielä viidenkin vuoden päästä elää. Mutta kun se viisi vuottakin tuntuu niin lyhyeltä ajalta. Suren ihan järjettömällä tavalla menetettyä tulevaisuuttani, poikiani joiden haluaisin nähdä kasvavan aikuiseksi ja lapsenlapsiani, joita ei vielä vuosiin varmasti synny. Sydän särkyy kun ajattelee menettävänsä sen kaiken. Hyppään asioiden edelle, eihän minulla ole vielä edes hoitosuunnitelmaa mutta en mahda ajatuksilleni mitään. Samalla olo on ihan normaali. Miten voi olla kuolemansairas kun tuntuu ihan samalta kuin aina ennenkin.