Ei olleenkaan myöhäistä. Anteeksi etten ole käynyt täällä katosmassa ja vastaamassa viestiisi. Nyt kevät kaudella alan tekemään tehtävää. Tuo mitä kuvaat että et tuntenut mitään, on varmasti normaali reaktio ja sitä ei kai voi poistaa millään tuossa prosessissa. Se on kai kehon oma tapa suojautua liian suurelta järkytykseltä.
Saattohoito on hyvin monitahoinen asia. On kuolevan oireen hoitoa ym. Viimeaikoina on tullut lapset puheeksi ottaminen, sitä tehdään paikoissa joissa saattohoito tehdään paremmin (saattohoitokodeissa). Saattohoidossa hoidetaan lähinnä kipua. Hoidon kehittäjä on sanonut että elämää on fyysistä, sosiaalista, henkistä ja psyykkistä. Kaikissa näissä elän muodoissa on myös kipuja. Fyysistä hoidetaan yleensä asentohoidolla ja lääkkeillä. Muita puhumalla.
Valitettavasti saattohoitoa tekevät monet sellaiset hoitajat jotka eivät pysty kohtaamaan kuolemaa. Eivät edes pysty sanomaan sanaa kuolema. Tuon taidon oppiminen on vaikeaa, sitä ei voi oppia muuta kuin omien rakkaiden kuoleman prosessin tutkiskelemalla ja käymällä läpi se mikä itseä koskettaa läheisen kuolemassa. On mahdollista että on hoitaja jolta ei ole vielä kuollut yhtään läheistä. Mielestäni jokaisessa saattohoitoa tekevässä työyhteisössä pitäisi olla ihminen jolla on valmiudet kohdata kuolemaa ja työyhteisön pitäisi antaa hänelle mahdollisuus tehdä sitä työtä.
Kiitos viestistäsi. Viestisi muistuttaa minua siitä että omaiset pitäisi huomioida.
Voimia ja jaksamista. Jos jaksat niin sinun olisi ehkä hyvä hakeutua sairaalasielunhoitoon erikoistuneen pastorin puheille. Heillä ainakin pitäisi olla kykyä ja taitoa kohdata kuolemaan liittyviä asioita.
t. Kari