Kyllähän se silloin kun sai tähystyspöydällä diagnoosin että on pahanlaatuinen syöpäkasvain pudotti totaalisesti maan pinnalle.Kaikki tuntui usvaiselle ja epätodelliselle meni päiviä ja viikkoja kun totutteli ajatukseen että onko elämäni tässä kun olin toivonut jäätyäni eläkkeelle että voin nauttia vapaista päivistä terveenä.Tuska mitä sisälläni tunsin oli tukahduttava etsin netistä tietoa ja tietysti sattui video saattohoidosta jota vaha naispuolinen syöpälääkäri piti.Siinä silloin tuli hätä että onko minunkin kohtalo tuo kun ei vielä tiennyt mikä on täysin tilanne.Onneksi perhe ja ne muutama ystävä jaksoivat kuunnella ja ymmärtää ja vaimo sanoikin että olin häntä lohdutellut vaikka itse en sitä muista yhtään.Myös silloin kun oli kahden päivän päästä palattava sairaalaan ambulanssilla olin niin väsynyt etten jaksanut ajatella mitään en edes pelätä.Sitten toisella viikolla kun alkoi viikon puolivälissä toipuminen kun kävelin käytävällä ja katselin rapussa alhaalla kadulla kulkevia ihmisiä ja autoja että olen maailman onnellisin ihminen kun pääsen täältä pois.Kun sitten toisen viikon jälkeen tulin kotipihaan taksilla niin kiertelin taloa ympäri haistelin ja kuuntelin ääniä,aurinko paistoi ja olin niin täynnä elämää.Loppu rutistus meni sitten sytohoitojen muodossa ja nyt olen nautiskellut kun varhennetussa tähystyksessä olin diagnoosi että kaikki hyvin ja suoli parantunut kaikkinensa.Kyllähän se tällainen kokemus muuttaa ajatusmaailmaa ja suhtautumista asioihin nyt jo alkaa hiljalleen saamaan etäisyyttä asiaan mutta muistaen olla nöyrä sillä kaikki voi muuttua kuitenkin yllättäen elikkä elämä ei ole itsestään selvä ja olen saanut vielä mahdollisuuden elää.

Juse