Olen 55-vuotias, hyväkuntoinen ja urheileva toimistotyöläinenjolla oli sukurasitetta ja PSA oli vuosikymmenen verran tihenevässä tarkkailussa. Arvojen noustessa otettiin näytepalat ja silloin oli jo tiedossa että aika pian pitää tauti hoitaa – eikä siihen mennytkään kuin vuosi lisää (ja toiset näytepalat) kun päätös tuli tehtäväksi (Gleason 3+4 joka päivittyi patologin lausunnossa 4+3:ksi eli hyvä kun hoidettiin ajoissa). Päätyin kahden eri lääkärin kanssa keskusteltuani roboleikkaukseen josta nyt on kulunut runsas vuosi.

Tämä keskustelufoorumi oli minulle hyvin tärkeä, sai kuulla mielipiteitä vaihtoehdoista (leikkaus vs. sädehoito), erilaisia toipumiskertomuksia ja sai vähän totuttautua erilaisiin vastaantuleviin asioihin, mikä rauhoitti mieltä suuresti vaikka leikkaus pirusti jännittikin (minua ei ole koskaan aiemmin edes nukutettu tms.).

Leikkauksesta toipuminen meni aika nopeasti, olin jo 3-4 viikon päästä ulkomaan työmatkalla joskin niin että työkaveri kantoi laukkuni. Alkuviikkoina täräysten ja kurottelujen kanssa pitää olla varovainen – yhdellä kävelylenkillä pari viikkoa leikkauksesta otin yhden töksähtävän juoksuaskeleen joka sattui todella kipeästi ja luulen että juoksemisen aloittaminen venyi pelkästään sen takia parilla viikolla.
Kun vaivalloisesta katetrista pääsi viikon jälkeen eroon, vaippoja tai tippasuojia ei tarvinnut kuin muutaman viikon ja enemmän vain varmuuden vuoksi mutta se vaati kyllä vessassa käyntiä aina kun oli vähänkin tuntumaa. Tyhjennys toimii aiempaa vahvemmalla suihkulla mutta lopputippojen tiputtelu vie hieman aikaa ja vaivaa. Pieniä karkailuja tietyissä tilanteissa kuten alamäkeen rennosti juostessa, TV-tuolissa illalla rentoutuneena asennonvaihto tms. hieman yllättävät tilanteet varsinkin iltaisin jo vähän väsyneenä. Alkoholin käyttö myös lisäsi tiputteluja mutta nyt siis runsaan vuoden päästä leikkauksesta tiputusongelmaa ei aina oikein tule muistaneeksikaan enää eli hyvin menee. Kestää jopa rankat mailapelikilpailut joskin varmuuden vuoksi otan pelipäiville aiempaa useammat peli- ja alushousut.

Sänkypuolellakin on eloa joskaan erektiotakuuta ja yhdyntävarmuutta ei ole niin kuin silloin ennen – oma tuntuma on että toisessa näytteenotossa hermot saivat osumaa ja olivat siis vähän huonommassa hapessa jo ennen itse leikkausta.

PSA on nyt mitattu kaksi kertaa ja on missä pitääkin eli mittaamattomissa. Olen toiveikas että näin jatkuu vielä pitkään.

Lyhyesti: Eturauhassyöpä ei ole kuolemantuomio eikä se välttämättä muuta mitenkään olennaisesti tai jopa juuri lainkaan elämääsi, varsinkin jos tauti on ajoissa havaittu ja nykyaikaisin menetelmin hoidettu; sekin auttanee jos olet kohtuullisen hyväkuntoinen ja perusterve – eturauhassyöpä voi olla vain yksi episodi elämässä, ei lopulta sen enempää. Olen yksi näistä onnekkaista ja halusin jakaa tämän tällä arvokkaalla foorumilla samankaltaisessa tilanteessa oleville.

Toivon kaikille saman taudin kanssa tuskaileville ja omaisillenne toiveikasta jaksamista.