-
Viestit
-
Minua kiinnostaisi vaihtaa kokemuksia siitä, miten olette kokeneet lähipiirin tai tuttavien suhtautumisen, kun sairastuitte syöpään? Omalla kohdallani olen kokenut, että ihminen on lopulta jotenkin yksin tämän sairauden kanssa ja sen miten siitä selviää. Toki ilman muita ihmisiä en ole kokenut tietyllä tavalla selviäväni. Läheisten tuki on ollut tärkeää. Taloudellinen tuki ja arjen pyörittäminen erityisesti, joka on tuntunut lohduttavalta, mutta jos puhutaan sairaudesta selviämisestä niin olen kokenut, että minun on itse pitänyt tehdä töitä sairauteen liittyvien asioiden läpikäymiseen henkisellä puolella. Ammattiapu on ollut tärkeä tuki ja vertaistuki. Olen myös yllättynyt kavereideni suhtautumisesta. Olen törmännyt vähättelyyn. Se on ollut yllättävän yleistä. Se on ollut ikävää huomata. Olen jotenkin kokenut, että aika moni ihminen lähelläni, joka ei ole sairastanut syöpää on suhtautunut syöpään kevyesti. Vaikka nykyään lääketiede on kehittynyt, niin siltikin mielestäni syöpä on vakava asia, joka pahimmassa tapauksessa johtaa kuolemaan. Jokainen, joka on sairastanut jonkinlaisen syövän, on kokenut kuoleman mahdollisuuden ja sen läsnäolon. Toki totta on, että syöpiä on eriasteisia. Joistakin selviää vähemmällä kuin toisista. Tiedän, että joillekin on jäänyt syövästä pysyviä muutoksia kehoonsa jopa loppuelämäksi. Avanne, esimerkiksi. Toisaalta taas jotkut omista perheenjäsenistä ovat suhtautuneet liiankin tunteella tilanteeseeni. Jo taudin alkumetreillä joku puhui mahdollisesta uusiutumisesta. Todella herkillä olen siinä mielessä, että en kestä yhtään mitään syövän uusiutumis- ajatuksia muilta ihmisiltä, vaikka tiedän, että myös minun kohdallani se on mahdollista, vaikka ennusteeni onkin hyvä. Se vaikuttaa omiin mielialoihin hyvin negatiivisesti. Itse ajattelen, että uusiutunut syöpä olisi oletettavasti kovempi taistelu sairauden kanssa kuin tämä nykyinen tilanteeni.
Hei Myy ja muut!
Minun paksusuolen syövälläni on hyvä ennuste, mutta minullakin on ’valittamista’ lähipiiristäni.
Tiedän ihmisten tarkoittavan vain hyvää, mutta on kolme kommenttia, jotka saavat minut hieman varpailleni. Ensimmäinen on ’Mutta sinähän olet tosi terveen ja hyvän näköinen!’. Syövälläni on todellakin hyvä ennuste, mutta vaikka maksamuutokseni olisivatkin lopulta olleet pahanlaatuisia, olisi ulkomuotoni tällä hetkellä aivan samanlainen. Valitettavasti ulkomuoto ei todellakaan aina kerro sairauden vakavuutta.
Toinen on, jos ihmiset alkavat kysellä ruokailutottumuksistani ennen syöpää. No hitto vieköön! En ole todellakaan syönyt itselleni syöpää!
Ja kolmas on positiivisuuteen vetoaminen. Positiivisuus on ihan kivaa, varsinkin kaikille muille, mutta minusta minulla on oikeus olla välillä peloissani ja surullinen kohdalleni osuneesta sairaudesta. ’Onpa sinulla hyvä tuuri, kun et ehkä kuolekaan!’ Minusta minulla oli veemäinen tuuri, kun sain ilman mitään syytä syövän, vie se sitten minut hautaan tai ei. Eikä positiivisuus minua pelasta -jos pelastun- vaan lääketiede, hyvät lääkärit ja hyvä tuurikin.
Mutta niin kuin sanoin, tarkoitus on kaikilla hyvä, eli kannattaa varmaankin vain vetää henkeä ja hymyillä. Hyvä, että on läheisiä ympärillä!Hei salamatkustaja!
Voi että miten hyvä kommentti ! Itse allekirjoitan tuon mitä sanoit ja ihan erityisesti tuo kehotus olla POSITIIVINEN on mielestäni todella raivostuttavaa. On totta, että varmasti jokainen lähipiirissä tarkoittaa pohjimmiltaan hyvää, mutta kun itse painii syövän kanssa ja niiden negatiivisten tunnemyrskyjen kanssa, mitä se tuo tuollessaan niin kehoitus olla postitiivinen siinä tilanteessa lähinnä raivostuttaa. Ainakin minua. Itse juttelin tästä asiasta psykiatrian sairaanhoitajan kanssa ja hän sanoi minulle, että ole oma itsesi. Kaikkine tunteinesi. Sinulla on lupa kaikkiin tunteisiisi. Ei kuulemma saa olla reipas jos sitä ei oikeasti ole tms. Syöpä vaikuttaa kuitenkin niin paljon muutenkin arkeen. Taloudellisesti esimerkiksi. Lisäksi tuo epävarma tulevaisuus uusiutumisesta, joka on hoitojen jälkeen edessä. Itse olen nyt tässä hoitojen keskellä alitajuisesti miettinyt, että mitä hoitojen jälkeen tämän uusiutumisriskin kanssa, kun toisaalta olisi varmaan hyvä, että sille ajatukselle ei antaisi liikaa valtaa. Tiedä, helpommin sanottu kuin tehty, kun tunteista on kysymys. Saa nähdä, miten käy, mutta uskon, että ajan kanssa varmasti johonkin ajatukseen sen suhteen pääsen. Jo nyt toisaalta ajattelen, että olisi hyvä elää hetkessä, uusiutumispelosta huolimatta.
Sairaalassa hoitajat ovat myös puhuneet tuosta positiivisuudesta, mutta lähinnä siinä mielessä, että se tarkoittaisi uskoa ja toivoa paranemisesta. Mutta toimiiko tuokaan ajatus kaikissa syöpätapauksissa? En tiedä.
Kyllä sitä itsekin on miettinyt aina välillä, etä miksi minulle tuli syöpä. Minulla on ollut terveelliset elämäntavat. Toki suvussani on ollut gynekologisia syöpiä molempien sukujeni puolella. Toisaalta tiedän syöpäpotilaita, joiden suvuissa ei ole ollut syöpää kenelläkään muulla. Tiedä sitä, mistä se syöpä sitten minulle on tullut.
Itse koen, että olisin kaivannut ihmisiltä enemmän lohdutusta tässä tilanteessani kuin että ole positiivinen tai hyvä, että sinulla on hyvä ennuste. Totta on, että on hyvä asia, kun ennuste on positiivinen, mutta sekään ei silti tarkoita, että syöpä ei voisi uusia tulevaisuudessa. Sen pelon kanssa elää kokemukseni mukaan aika moni syövän läpikäynyt ja jokainen syövän läpikäynyt ei varmasti halua elää sen ajatuksen kanssa, että saisi hoitoja määräämättömän ajan tulevaisuudessa, jos syöpä uusiutuisi. Kenties kroonisena sairautena. Se on henkisesti kova taistelu.
On ollut tosi hyvä jakaa kokemuksia täällä ja haluaisinkin kovasti lisää lukea teidän kaikkien ajatuksia ja tuntemuksia syöpään sairastumisesta, hoidoista jne. Se antaa itsellekin aina uusia näkökulmia, kun saa kuulla muiden kokemuksista.
Olen uusi täällä, kävin juuri rekisteröitymässä. Tyttäreni on ollut nyt hoitojen aikana ihan hissukseen ja ottanut minuun yhteyttä silloin tällöin. Vaistosin kuitenkin käytöksestä, että pinnanalla muhi paniikki ja siksi en itse ole tästä syövästäni kovin paljon kertoillut hänelle. Eilen sain vihaisen viestin, että hän antaa apua silloin kuin hänelle sopii, vaikka en ole apua edes pyytänyt.
Kyllä tämä sairaus on rankkaa itselle, mutta on se sitä myös läheisille kun ei oikein tiedä pitäisikö sairaudesta keskustella vai ei. Aikuista tytärtäni tukemaan nyt en ainakaan aijo ryhtyä, ihan tarpeeksi on tekemistä itsensä kanssa. Lääkäriltäni sain kyllä todella rauhoittavia sanoja, vaikka tässä kävisi ikävästikin ja niiden voimalla olen yrittänyt mennä päivästä toiseen. Sytostaattitiputukset ovat loppusuoralla ja kuvantaminen edessä miten on tehonneet ja se pelottaa.
Hei Eve6 !
Kyllä sitä jotenkin kummasti vaan potilaana varoo lähipiiriä ja ainakin itse samalla suojelen itseäni, että mielelläni puhun tästä sairaudesta ja hoidoista henkilöiden kanssa , joilla on omakohtaista kokemusta syövästä. Jotenkin sitä on ollut sairastuessaan niin herkillä, että ihmisten sanomiset on välillä kolahtanut itseen ja kovaa. Tuntuu, että lähipiirin pitäisi löytää ne oikeat sanat tai sitä ainakin toivoisi. Sitä kaipaa ymmärrystä. Toisaalta pelkää, että kaverisuhteet/ lähipiiri eivät kestä, jos puhun liikaa, mutta toisaalta en halua liikaa salatakaan vointiani, jos minulta varsinkin kuulumisia kysytään. Itselle on kuitenkin ollut todella tärkeää puhua tästä sairaudesta. Itse koen, että puhumattomuudella olisin tavallaan patouttanut asioita sisälleni ja se aiheuttaa kurjan fiiliksen. Vertaistuki on ollut tosi hyvä tuki puhumisen tarpeen kannalta 🙂 Itse olen kyllä pyytänyt apua, jos olen sitä tarvinnut, mutta aika hyvin olen kyllä selvinnyt itsenäisesti. Läheiset ovat kyllä tärkeä tukiverkko jo käytännönkin asioissa.
Hei taas Eve6!
Pelon tunne on itsellekin tullut eri tavalla tutuksi syövän aikana kuin aikaisemmin. Toivottavasti hoitosi ovat tehonneet ja voimia toipumiseen sinulle ja kaikille muillekin!
Hei,
löytyipä täältä tuttuja tunteita ja kokemuksia! Itse en olisi osannut olla kertomatta syövästäni, etenkin aluksi kun se oli suuri järkytys. Työnikin takia jouduin kertomaan monille tutuille ja tuntemattomillekin. Monenlaisia reaktioita. Joitakin todella hyviä, ihmisiä, joiden kanssa ystävyys on syventynyt, ovat antaneet minun tuntea, mitä olen tuntenut.
Sitten monia reippauttajia, josta muutkin täällä kertoneet. Huvittavinta jotenkin että kun hiukset eivät hoidoissa lähteneet, oli se näille reippauttajille selvä viesti: Tukka hyvin, kaikki hyvin! Ja sitten nämä ankeuttajat ja toivon tappajat, jotka haluavat huolehtia siitä, että syöpäläisen jalat pysyvät maassa. Kertovat naapurin Kallen kummin kaimasta, joka luuli toipuvansa syövästä, mutta niin vaan tuli tauti takaisin ja kuolo korjasi kauheitten kärsimysten kautta. Joillekin näistä ilopillereistä aloin sanoa stop tykkänään. Että mulle riittää tällä hetkellä ihan tämä oma syöpätarina, etten halua muita. Jotkut loukkaantuivat, toiset eivät lannistuneet vaan jatkoivat niin kuin jotkut helkkarin puhelinmyyjät.
Nyt kun mun hoidot on ohi ja olen siirtymässä seurantaan oon tyytyväinen että en yrittänyt olla syövän kanssa kaapissa. Ja että aikuiset lapsenikin alkupaniikin jälkeen ovat tottuneet asiaan suurin piirtein. He ovat ehkä ainoita, joiden suhteen olen paljonkin miettinyt että mitä tämä heille tarkoittaa. Kun aluksi tuntui, että eivät pysty asiaa eikä mua ollenkaan kohtaamaan. Sain onneksi tukea sairaalan kautta, ja neuvon tarjota lapsilleni tilaisuuksia auttaa ihan käytännön asioissa. Löysivät sitä kautta jotenkin mahdollisuuden vähitellen ymmärtää tätä juttua.Ymmärrän, että kaikille minusta välittäville syöpä aluksi oli shokki, olihan se minullekin. syöpäni paljastui yllättäen kuin salama kirkkaalta taivaalta, saman tien leikattiin kun suolitukos uhkasi jo henkeä. Leikkauksen jälkeenkin olin sen verran huonossa hapessa aluksi, että muistan itse että olo tuntui epätodellisen kauhealta ja pelottavalta kipuineen, avanne vatsalla.
Onneksi draama jäi noihin viikkoihin. Sen jälkeen musta tuli rutiinipotilas ja omat pelot sain vähitellen aisoihin. Joidenkin oli vaikea luopua tuosta draamasta. Ja muutenkin aina välillä tapaan ihmisiä, jotka haluais saada mun tarinan syöpäjuttuvarantoonsa. On näitä drama queeneja ja kingejä, joille ei oo luontaista tuntea empatiaa vaan nautiskella mehukkailla jutuilla. Mitä kamalampia sitä paremmin kai toimivat jutut kahvihuoneissa. Ärsyynnyn kovasti kun multa vieraat utelee yksityiskohtia. Onneksi sentään vähemmistönä nämä.Moikka Undine,
Loistava kirjoitus, missä samalla ”salakavalasti” tuli asian monenlaiset omituiset totuudetkin parhaimmiten esiin. Juuri tuollaisella tavalla moni täällä varmasti kokee omalla kohdallaan mm. tuonkin osuvan vertauksen ”tukka hyvin, kaikki hyvin”. Olisi nyt kiva ottaa enemmänkin kantaa, mutta pidän kynäni kiinni – kaikki on niin erinomaisesti sanottu, että väkisin hymyilyttää… 🙂 -MiskaHeippa,tuosta tukkajutusta ajattelin kertoa senverran,ekalla käynnillä syöpälääkärin luona kun hän kertoi mitä hoidot voi aiheuttaa ja mitä ei,lääkäri sanoi et tällä hoidolla ei lähde tukka ,no minä siihen et mieluummin tukka kun henki.Tämä on useasti tullut mieleeni tämän polkuni varrella………no nyt lähtee sit tukka peruu ki maksusopimus tuli eilen postissa,olen kyllä ajatellut et en sitä kapistusta taida hankkia ,no aika näyttää
Hei Kesanto,
”Et mieluummin tukka kun henki” oli sinun tilanteessasi myös mahtavan hyvä tokaisu. Ajatellaan toki
monenlaisella eri tavalla ja kaikki tunnelmat ovat varmasti käypiä, mutta minäkin luulen, että olisin mieluummin se kalju, kuin peruukissa. Onneksi kaikki tukkamallit ovat nykyisin muodikkaita ja jotkut ajavat kaljuksi ihan vain hieman erilaisen näön vuoksi. Joten sen tiimoilta ”No hätä”. Pääasia (hah, pää-) on kuitenkin se, että ne hoidot sitten oikeasti auttaisivat ja sitähän me toivotaan… -MiskaMä olen itse kulkenut kaljuna, ripsettömänä ja kulmakarvattomana koko hoitojaksoni ajan ja kuljen vieläkin niin kauan, että tukka on kasvanut. Multa lähti karvat kaikkialta kehosta. Mun sytostaatit kuulemma vie kaikki karvat. Itse en kokenut peruukkia luontevana, vaikka sellaisen hankinkin. Totta, että ” mielummin tukka kuin henki”, mutta kyllä se silti tuntuu surulliselta katsoa itseään peilistä täysin karvattomana. Näytän ihan humanoidilta, mutta onhan se toki väliaikaista. Näin mulle on ainakin sanottu, että tukka kasvaa vielä takaisin.
Toisaalta mulle on sanottu, että ” Vau, toi sopii sulle tosi hyvin”. Positiivista palautetta olen siis saanut muilta. Negatiivista en yhtään ja aika vähän ihmiset ovat kaljuun kiinnittäneet mitään huomiota busseissa, kaupassa ym.
Non-ni Myy, moi, sitähän minä tuolla pöpisin, että tänä päivänä voi tuntea itsensä myös hyvinkin muotitietoiseksi kaljuna. (Sanoo karvapää). Ja kertoohan nuo Vautkin sen. Ripsien puuttuminen saattaa varmaan itselle olla enemmänkin outo juttu. Sinun sytojen loppumisesta on niin hetki, ettei luonnollisestikaan hiukset ole vielä ruvenneet takaisin kasvamaan, mutta pikkuhiljaa voi kai ruveta odottelemaan minkävärisetkin sieltä alkaa pilkottaa. Vointeja… -Miska
Hei eve6 ja kaikki muut!
On totta, että sairaudestamme kärsii lähipiirikin, enkä tietenkään tarkoita pelkkiä käytännön ongelmia. Siksi on tärkeää muistaa, että erilaista tukea tarvitsevat monet sairastuneen ympärillä. Minäkin jouduin melkein pakottamaan mieheni etsimään juttuapua omista ystävistään, jotka ovat tarpeeksi kaukaisia itse sairaalle eli minulle.
Tyttäresi kommentit ovat kieltämättä ikäviä. En voi sanoa muuta, kuin että kriisin sattuessa kohdalle ihmisten reaktiot ovat niin erilaisia, eikä niitä välttämättä voi jakaa oikeanlaisiin ja vääriin. Kaikki yrittävät selvitä järkytyksestä omalla tavallaan. Älä jää miettimään ja murehtimaan viestejä, mutta ole rehellinen omille tunteillesi. Jos sinusta siltä tuntuu, voit ihan hyvin kertoa niistä tyttärellesi. Olen vuosien aikana oppinut hyvän tavan keventää erilaisia murheita ja ratkaista erilaisia konflikteja, ja siihen kuuluu aina rehellinen puhuminen. Aloitan kommentoimalla vastapuolesta jotain oikein positiivista, sitten sanon ’ymmärrän, miksi sanot tai teet näin tai noin, mutta…’ Lopuksi annan jonkinlaisen ’luottamuslauseen’. Toimii usein!
Olipa todella hyvä keskustelu! Itse olen vasta taipaleeni alussa ja odotan ensimmäistä leikkausta, mutta olen jo mietiskellyt juuri noita asioita. Hanne 17 kirjoitus oli kattava ja ajattelen monista asioista aivan samoin. Olen ollut asiasta avoin, mutta haluan säilyttää oman yksityisyyteni. Töissä laitoin sairauslomalle jäätyäni kaikille yhteisen meilin tilanteestani ja tunteistani, koska en siedä ajatusta kaikenlaisesta supattelusta ja arveluista. Sain monilta ihania viestejä, ja osa oli hiljaa, mikä minusta on myöskin oikein ja rehellistä. Mieheni ja aikuistuvat lapseni ovat ilokseni ainakin toistaiseksi pystyneet kohtaamaan asian ja voimme puhua siitä avoimesti. Välillä silmät kostuvat ja sitten taas halataan. Minulla on onneksi myös ainakin yksi ystävä, jonka kanssa voin keskustella luottavaisesti. Gynekologisen syövän ennusteeni vaikuttaa huonolta, mutta tällä hetkellä olen iloinen rakkauden ilmapiiristä, jossa elän. Tiedän, että hyvin vaikeita aikoja on tulossa, mutta nyt en vain jaksa surra niitä etukäteen.Hyvä pointti tuo haluttomuus tarjoilla syöpätarinoita kahvipöytäkeskusteluihin!
Hei Kaikki!
Itsellänikin on ollut pointtina tuo, että en halua ”tarjoilla syöpätarinoita kahvipöytäkeskusteluihin”. Oikeastaan syynä on ollut ihan se, että mulle tää syöpään sairastuminen on ollut sen verran kipeä ja herkkä aihe, että en halua keskustella asiasta ihmisen kanssa jolla ei ole siitä mitään henkilökohtaista kokemusta. Olen vaan käytännössä huomannut, että ihmiset voivat sanoa tosi ajattelemattomasti ja se tuntuu pahalta. Toki eivät kaikki. Itse on kuitenkin ollut sen verran herkillä tän sairauden kanssa ja ihmisethän voivat latoa tosi typeriä kommentteja. Olen siis aika paljon säästänyt läheisiä aiheelta ja jo ihan itseäni säästääkseni typeriltä kommenteilta. Toki jotain olen sanonut, erityisesti sukulaisille. Toki ymmärrän, että läheisetkään eivät kestä liiallista kuormitusta ja hyvä on mielestäni hakea myös ammattiapua. Toisaalta olen tykännyt jutella vertaisryhmissä ja vertaistukihenkilön kanssa, koska mulla on ollut kyllä kova tarve myös vaihtaa ajatuksia syövästä kasvokkain. On tuntunut hyvältä jakaa ajatuksia ja tunteita syövästä, täysin aidosti ja auki, vaikka oman yksityisyyteni olenkin halunnut säilyttää. Saman kokenut jaksaa yleensä kuunnella ja monesti itsekin hyötyy keskustelusta tai näin minulle on ainakin annettu ymmärtää vastapuolen taholta.
Gynekologinen syöpä on myös hyvin herkkä asia, koska se osuu seksuaalisuuteen ja alkuvaiheessa minulla olikin omassa mielessäni lukuisia kysymyksiä, että miten naiseuteni käy, kykyni nauttia seksuaalisuudesta. Juurikin aiheen yksityisen puolen takia en ole halunnut jakaa tunteitani, ajatuksiani kenen tahansa kanssa. Lisäksi estrogeenituotannon loppuminen( munasarjojen poisto) aiheuttaa vaihdevuosioireiden kaltaisia oireita, mikä askarrutti myös näin 37- vuotiaana mieltäni ja tuntui kurjalta. Toisaalta nyt näyttää ainakin siltä, että en ole saanut vaihdevuosioireita ja vaikka minulta poistettiin 60 imusolmuketta niin siltikään jalkani eivät ole ollenkaan turvonneet 🙂 Siitä olen kiitollinen. MInulle on ollut tärkeää puhuminen, kirjoittaminen ja ammattiauttajalla käyminen. Hoitojen jälkeen mulla on ollut selkeästi henkisesti vaikeampaa. Olen ollut ajoittain hyvinkin surullinen ja sitä olen terapiassa käsitellyt. Olen kyllä selkeästi hyötynyt ammatti- ihmisten kanssa keskusteluista, koska olin tässä matkan varrella hyvinkin katkera tästä syövästä ja syöpä ei tietysti ollut ainut asia vaan elämässä oli tapahtunut muitakin pettymyksiä syöpää ennen. Tämä kaikki veti mielen alas. Paljon olen nyt sairauden aikana käsitellyt kirjoittamalla noita muitakin pettymyksiä ja se on selkiyttänyt oloani. Nyt tilanne kuitenkin on helpottamaan päin koko ajan ja pikku hiljaa. MInulle syöpäsäätiön sairaanhoitaja sanoi, että mieli ei parane hetkessä vaan vaatii kärsivällisyyttä ja aikaa. Onneksi mulla on unelmia ja haaveita ja niitä mun mielestä kannattaa toteuttaa niin hyvin kuin voi. Syöpään sairastumiseen en pystynyt vaikuttamaan , mutta haluan vaikuttaa muilta osin elämääni niin paljon kuin voin ja tuoda siihen hyviä asioita. Tällä hetkellä olen toistaiseksi terve syövästä ja siitä olen kiitollinen. Toivon kaikille teille, jotka kipuilette sairauden kanssa edelleen ja ette valitettavasti ole siinä mielessä niin onnekkaita kuin minä, kovasti voimia jaksaa taistella sairauden kanssa!
Hei kaikki.
Mä en ole ikinä pitänyt sairauksista puhumisesta enkä haluaisi puhua tästäkään. Silloin kun sairastuin rintasyöpään kirjoitin suljetulle lähipiiriryhmälle nettisivun, jossa kerroin tulevista ja tehdyistä tutkimuksista ja hoidoista. En olisi jaksanut vastata monta kertaa samoihin kysymyksiin ja oli niin paljon sellaista mitä en itsekään tiennyt. Minusta on kamala ajatus että ei saisi hetkenkään rauhaa aiheesta. Ymmärrän että ihmiset on huolissaan, mutta en vaan halua olla niin avoin, kuin minulta odotetaan. Tuoko tällainen tauti tulessaan uusia velvollisuuksia venyttää yksityisyyden rajoja?
Piti kirjoittaa siis lähipiirin suhtautumusesta. Mun lähipiiri siis suhtautui hienosti etenkin mieheni, mutta mulle oli vaikeaa se että kaikki halusivat tietää tuloksia ennen kuin niitä oli tullut. Itsekin olisin halunnut vastauksia nopeammin, mutta koitin keskittyä samalla muihin asioihin ja olla panikoimatta koko ajan. Sain tosi paljon käytännön apua. Olin mm. leikkauksen jälkeen viikon täysihoidossa vanhempieni luona. En haluaisi olla epäkiitollinen mörkö. Itselle ei ole tärkeää tietää muiden sairauksiin liittyvien lääkärikäyntien aikatauluja ym, mutta koska toisille nämä asiat on tärkeitä, niin ehkä pystyn olemaan avoimempi.
- Sinun täytyy olla kirjautunut vastataksesi tähän viestiketjuun.