-
Viestit
-
Hei. Äitini sai saattohoitopäätöksen kaksi viikkoa sitten. Hän on sairastanut syöpää kolme vuotta, mahasyövästä kaikki alkoi. Olen ainut lapsi ja äitini on vielä nuori, 56v. Meidän napanuora ei ole koskaan katkennut, äitini on myös paras ystäväni. Syövän aikana olen saanut kaksi lasta, viimeisin nyt 2kk vanha. Käyn päivittäin vauvan kanssa äitini luona toisella paikkakunnalla, kun anoppini pyörittää huushollia ja neljää muuta lastani kotona. Mies päivätöissä.
Tämä on todella raskasta, en tiedä kuinka selviän. Olen myös ihmeissäni omasta reagoinnistani. Olen kyllä ymmärtänyt asian laidan, käsitän mitä äidille tulee tapahtumaan kuoleman lähestyessä ja kaikista näistä olen keskustellut lääkärin ja hoitajien kanssa, sekä äidin kanssa .. Itkuitta. En ymmärrä mitä minussa tapahtuu. Miksi pystyn näin ”hyvin”? Toimin ennemmin jotenkin hoitajamaisesti kuin tytärmaisesti. Äidin tuska ja kivut ja voinnin heikkeneminen tekee todella pahaa, haluisin niin auttaa. Mutta herkkä mieleni onkin yhtäkkiä kovettunut. Haluaisin joskus itkeä, kun äitini itkee suruaan tulevasta kuolemastaan, mutta ei itku tule. Alussa itkin kyllä. Nyt vain yksin, jonkun valokuvan, muiston tai vaikka musiikin laukaisemana. Pelkään romahtavani totaalisesti kun äiti kuolee. Pelkään että vasta sitten tajuan kaiken oikeasti. Pelkään, että muserrun niin, että en kykene hoitamaan perhettäni. Pelkään lasteni Surun kohtaamista, se tuntuu jo nyt niin kauhealta.. Varsinkin vanhempien lasten suru, ketkä ymmärtävät tilanteen. Käykö minulle niin että olen lohduttajana lapsilleni ja romahdan itse myöhemmin, kunnes heillä helpompaa?Onko vastaavassa tilanteessa olevia tai vastaavan kokeneita? Voisitteko jakaa kokemuksenne? En olisi koskaan uskonut, että saattohoidan rakkaan äitini, ja aivan liian aikaisin. Suru on lamauttavaa jo nyt, vaikka itku ei tulekkaan useasti. Tuntuu, että en jaksa muuta kuin pakolliset kotona ja missään muualla ei ole hyvä, kuin äidin vieressä. Haluaisin olla siellä enemmän, mitä nyt pystyn. Sekin harmittaa. Ja äitini edelleen jaksaa huolehtia kuinka minä tämän kaiken kestän.. No äiti tekee niin, viimeiseen hengen vetoon asti.
Elämässä on erilaisia vaiheita. Nyt on tärkeää että pystyt näyttämään äidille sellaisen puolen itsestäsi että tulet pärjäämään jatkossakin. Tunteet tulee sitten aikanaan. Sairaus ja kuolema tulee aina väärään aikaan. Minäkin monesti huomaan miettiväni että äitini kuoli monta vuotta nuorempana kuin minun hoidettavani.
Joskus nuorempana kun veljeni kuoli min elämäni meni sekaisin. Sitten sain neuvon että hiljenny valokuvan ääreen ja keskitä surutyö siihen. Näin tein ja pystyin taas elämään muuta elämääni.
Ehkä joskus auttaa kun lähtee pois koko ympäristöstä vaikka kahvilaan tai ulos kävelemään. Ja pitää tuon kaikesta muusta vapaan hetken omana tapanaan.
Jaksamista.
Hei! Luvin sinun suuren hädän ja surun!! Mulla kuoli äitini 52v:aana,se oli aika kovaa aikaa,kyllä siihen menee paljon aikaa ennenkuin se asian kanssa on SINUT,vieläkin pysähdyn miettimään äitini kanssa tekemisiä asioita,se on ja tulee olemaan raskasta aikaa sinulekkin,mut onhan sinulla lapset ja miehesi rinnallasi kulkemassa yhteistä taivalta,anna itkun tulla silloin kuin se on tullakseen ja pahan olon kun se on,kun osaasimme kaikki ajatella että jokaiselle on annettu se lähtö päivämäärä, onko se nuorena vaiko vanhana,siinäpä vasta on iso kysymys ???Mulla itselläni tulee kaikki paha olo itkuna ja se on paljon helpottanut.Mulla itselläni on rintasyöpä(kummpikin rinta poistettu huhtikuun lopussa 2015)lähimäisen tuki on tosi tärkee,näiden asioiden käsittelyyn,elämän varrella,ei vaan nyt vaan AINA ja tuleevaisuudessakin.
Jaksamisia paljon sulle! (et ole yksin tämän asian kanssa)
T.päve65
Osanotto vaikeaan tilanteeseenne! Samaistuin hieman sinuun, äitini kuoli rintasyöpään 1.9.2015. Hän kuoli tiistaina ja saman viikon keskiviikkona itselleni aloitettiin sytostaattihoidot samaan tautiin. Ihan hirveältä on tuntunut. Välillä ei ole tuntunut miltään,muttta tiedän, että se on vain suojautumiskeino asioihin, joita ei pysty vielä käsittelemään. Itsekin mietin välillä,olenko kova. Suru tulee aikanaan, minulle tuli hautajaisissa. Kerroit hyvin tunnoistasi. Muista, että kaikki reaktiot ovat oikeita ja hyväksyttäviä, se , että itket tai se, että et itke. Jos nyt tuntuukin, ettei itku tule, älä sure, kyllä se ajan kanssa tulee varmasti. Oikein paljon voimia sinulle!!
Hei
Elämässä tulee vastaan kaikenlaista, surullistakin.
Mieheni hoidot lopetettiin elokuussa ja hän on palliatiivisessa hoidossa, jotkut sanovat jo sitä vaiheetta saattohoidon aluksi. Mieheni on kuitenkin kotona vielä, pystyy tekemään itse jonkin verran asioita eikä ole vielä vuodepotilaana. Meillä sairautta on kestänyt pitkään, joten en ole surun murtama. En itke enkä ole masentunut. Toki huolestunut, miten pärjäämme, kun itse olen työelämässä ja mieheni on yksin kotona.Vuosien varrella on ehtinyt miettinmään ja tiedostamaan, mitä eri tunteiden takana on. Auttaisiko sinua, kun joko yksin, ystävän tai ammattiauttajan kanssa etsisitte ne asiat, jotka nämä tunteet tuovat esille. Se voisi helpottaa sinua ja voisit suremisen sijaan käyttää jäljellä olevan ajan hyvästien jättämiseen. Puhua ja muistella, tukea äitiäsi. Itketkö äitiäsi ja hänen kesken jäävää elämää vai omaa tulevaisuutasi ilman äitiä. Sinä tarvitset tukea, että jaksat tukea äitiäsi ja kasvattamaan perhettäsi. Muista myös nauttia mukavista asioista surun keskellä, niitä pitää olla elämässä myös. Muuten väsyt kesken kaiken.
MOI EveP !
Olis mukava jos siirtyisit tuonne NAISTEN SYÖPÄ puolelle kirjoittelemaan kanssani.Itsellänikin RINTASYÖPÄ.
Otanosaa äitisi pois menon johdosta.pave65
Hei. Kiitos vastauksista.
Äitini nukkui hiljattain pois. Olin viimeiset 2,5 viikkoa yötäpäivää äitini rinnalla vauvan kanssa. Tämä oli äitini tahto, ja en vaihtaisi päivääkään noista pois. Pysyin loppuun asti vahvana ja matkan aikana huomasin kannattelevani useampaa läheistä. Äiti tarvitsi minut rauhallisena, vahvana ja varmana vierelleen, hän pystyi luottamaan täysin siihen , että ymmärtäisin häntä ja toimin vain hänen parhaakseen. Koin myös, että vaikeinakin hetkinä rauhoitin äitiäni olemalla sellainen.
Kuolema kuitenkin oli shokki, vaikka se oli odotettavissa tietysti. Romahdin aivan täysin. Halusin laittaa silti äitini. Nyt on jäljellä muistot, ja valtavan syvä hiljaisuus. Suru on lohduonta ja tuntuu että se painaa hartiani niin alas.. Viimeinen päivä, äitini taistelu, kun hän ei halunnut luovuttaa, pyörii filminauhana päässäni, yöllä en tiedä nukunko vai valvonko. Päivällä kuvat vilisee jatkuvasti. Olo on tyhjä.
Hei Nellielli!
Otanosaa äitisi pois menon johdosta.
Sinulla on varmaan nyt tyhjä ja kaipuu sydämmessäsi pitkään!! Mut äitisi halusi varmaan sinun olevan silti onnellinen ja iloinen lapsesi kanssa ja jatkaa eläämääsi etein päin tuskasta ja surusta huolimatta,kyllä se helpottaa ajan myötä.
Hyvää syksyä sinulle ja perheellesi!!
T.Pave65Pave65 kiitos sinulle. Kyllä äiti niin haluaakin. Tässä on nyt niin paljon asioita hoidettavana, mutta kun siunaus ollut niin luulen että suru vielä syvenee. Elämä jatkuu ja pikkuhiljaa siten ajallaan normalisoituu. Kuitenkin paljon haaveita hautautui äitini poismenon myötä. Paljon niitä on myös edessäkin. Kaikkea hyvää sinulle.
Hei Nellielli ! Mitenkäs olet jaksellut? Toivottavasti voimasi on riittännyt asioisi hoitaamiseen .
T.pave65
Pave65 Tässäpä tätä hetki ja asia kerrallaan. Huomenna on äitin siunaus, sitä olen valmistellut yhdessä äidin avopuolison kanssa. Aika paljon huomaan kannattelevani toisia ja minun huomioiminen tai menetykseni huomioimisen vähyys välillä tuntuu pahalta. Kaikki vetoaa isoon perheeseeni ja sen tukeen. Toki mieheni minua tukee ja lapseni pitää minut aktiivisena 24/7.. Itse koen tämän kuitenkin niin että minulle ei ole tilaa eikä mahdollisuutta surra. Jotenkin koko asiakin on vielä epätodellinen minulle enkä oikein käsitä, että äiti on poissa. Saa nähdä, mitä huomisen jälkeen?
Nellielli kyllä pystyn samaistumaan sinun tillalesi,samalaista oli minullakin kun äiti nukkui pois,ei kukaan kysellyt minulta mitään,miltä minusta tuntui sinä hetkenä ja myöhemmin!,minä kummiskin olin äitini kanssa tekemisessä joka päivä,muut sisarukset asuivat muualla,minä ehkä käperyin sit yksinäisyyteen käsittelemään sen surun ja varmaan se on minulla vielläkin käsittelyssä ajatuksissani.Kyllä sinä tulet saamaan mahdollisuuden surra ,sinä itse huomaat sen kyllä ajan kansa.Voimia sinulle paljon! Kirjoittelehan kun jaksat.
T.pave65Osanottoni Nelliellin rakkaan äidin pois menosta
itse menetin 35 v yhteisen elomme jälkeen rakkaan aviomieheni 30.10-15. (kyyneliä )
vaikka hän sairasti 3 v syöpää
ja oli paleatiivisessahoidossakin 7 kk:ta …oli pois meno silti shokki
josta en ole vieläkään toipunut
olo on raskas ja suru musertaa vatsaa
niin paljon, että meinaan oksentaa
ei montaa päivää, kun katsoin kelloa ja aattelin
että laitan puuhellaan valkeat ja teen kullalleni ruokaa
joka tulee töistä kohta kotiin ….
sitten iski samalla todellisuus ja suru
ei hän tule ei vaikka,kuinka katson pihamaalle
ja ootan hänen hymyään ja suukkoaan … kysyn vain joka hetki
miksi rakas taivaanisä otit parhaan pois …miksi ?Äitini (56) sai pääsiäismaanantaina aivosyöpä glioblastooma gradus IV diagnoosin, ja lääkäri sanoi jo alussa että ennuste on huono ja kannattaa varautua pahimpaan. Tänään tuli päätös, että aloitetaan saattohoito. Sädehoitoa ei ehditty edes aloittaa, koska äiti on niin huonossa kunnossa ja aivoissa on jatkuvasti turvotusta johon enää ei edes kortisoni auta. Olen shokissa, enkä voi uskoa että tämä on totta. Syöpä on erittäin aggressiivinen ja kasvaa nopeasti, joten eikai tässä ole enää paljon aikaa jäljellä. Kaikki tapahtui muutamassa kuukaudessa. Olen ollut jo pidemmän aikaa todella masentunut ja nyt olen sietokykyni rajoilla. En osaa ajatella järkevästi, että pitäisikö tässä hakea jotain ammattiapua että selviää, ja mistä?? Onko muita, joiden läheisillä on ollut tämä sama syöpä?
Hei Snowyowl!
Olen pahoillani tilanteestasi. Minulla ei ole kokemusta äitisi syövästä, mutta ammattiavusta on, johon olen turvautunutkin. Ammattiapua kannattaa minusta hakea, jos siltä tuntuu, että yksin ei jaksa ja minusta sinun tilanteesi kuulostaa siltä, että ammattiapua kannattaisi kokeilla. Itse käyn oman kuntani psykiatrian poliklinikalla, johon itse otin yhteyttä. Toki voit myös kysyä äitisi sairaalasta, että voisiko sieltä saada lähetteen psykiatrian poliklinikalle. Äitiäsi hoitavan sairaalan henkilökunnalle voisi myös kertoa tilanteestasi. Psykiatrian poli on maksuton.
Snowyow,
Ei ole läheisillä ollut tuota syöpää, mutta haluaisin kuitenkin tulla vähänkin mukaan tilanteeseesi. Erittäin ymmärrettävää on, että olet masentunut ja kuten sanoitkin, sietokykysi rajoilla. Aivan kuin Myy79 tuossa jo ohjeisti, ilman muuta nyt on haettava ammattiapua ja psykiatrian poli minustakin on se paikka. Huomioi vahvasti se, että avun hakeminen tuollaisessa tilanteessa ei sitten ole pieninkään häpeä, se on vähintä mitä itselleen nyt voi suoda. Tämä syöpä, jota minä joskus olen nimittänytkin ”Riiviöksi” on enentyneen kokemukseni perusteella aika usein juuri sellainen, että se pumahtaa ennen kuin ehtii kunnolla edes asiaa tajuta. Ja yhtäkkiä sitä ollaan siihen juuttuneita. Onko siis mikään ihme, että elämä menee täysin sekaisin. Ole kiltti ja noudata nyt Myy79:n neuvoa ja myös minun, ja hae itsellesi apua. Hyvä, että kirjoitit tuntemuksiasi ja pelkojasi tänne, mutta läheisempi apu auttaa aivan varmasti paremmin. Sen myötä jaksamista sinulle… -Miska
Hei taas snowyowl!
Ja jos ihmisen elämässä tapahtuu liian paljon ikäviä asioita lyhyessä ajassa tai vaikeudet ovat muuten vain kasaantuneet ja tuntuu, ettei jaksa niin mielestäni on ihan viisasta hoitaa itseään ja omaa mieltään. Olemme vain ihmisiä ja sietokykymme on rajallinen. Äitisi syöpä ymmärrettävästi vaikuttaa myös sinun elämääsi. Kovasti voimia sinulle!
Hei Snowyow
Tämä on jo 8kk vanha keskustelu mutta jos satut lukemaan niin minulla on kokemusta juuri äidin 62v glioblastoomasta, gradus 4 todettiin viime kesänä aivoverenvuodon yhteydessä ja sädetettiin kesällä ja jatkettu sytostaateilla. Nyt kun kunto on heikentynyt entisestään eikä kotona pysty olemaan annettiin päätös saattohoidosta. Ottaa tosi koville, itse olen 23v ja niin paljon olisin äitiä vielä tarvinut.. en tiiä miten tästä jaksaa eteenpäin ja pelottaa paljon kuinka sitä romahtaa totaalisesti kun kaikki on ohi. Olen terapian aloittanut ja käyn siellä kerran viikossa
- Sinun täytyy olla kirjautunut vastataksesi tähän viestiketjuun.