Hei. Kiitos vastauksista.

Äitini nukkui hiljattain pois. Olin viimeiset 2,5 viikkoa yötäpäivää äitini rinnalla vauvan kanssa. Tämä oli äitini tahto, ja en vaihtaisi päivääkään noista pois. Pysyin loppuun asti vahvana ja matkan aikana huomasin kannattelevani useampaa läheistä. Äiti tarvitsi minut rauhallisena, vahvana ja varmana vierelleen, hän pystyi luottamaan täysin siihen , että ymmärtäisin häntä ja toimin vain hänen parhaakseen. Koin myös, että vaikeinakin hetkinä rauhoitin äitiäni olemalla sellainen.

Kuolema kuitenkin oli shokki, vaikka se oli odotettavissa tietysti. Romahdin aivan täysin. Halusin laittaa silti äitini. Nyt on jäljellä muistot, ja valtavan syvä hiljaisuus. Suru on lohduonta ja tuntuu että se painaa hartiani niin alas.. Viimeinen päivä, äitini taistelu, kun hän ei halunnut luovuttaa, pyörii filminauhana päässäni, yöllä en tiedä nukunko vai valvonko. Päivällä kuvat vilisee jatkuvasti. Olo on tyhjä.