Moi kaikki,
Oon keski-ikäinen pirtsakka tapaus eteläisestä Suomesta. Oon sairastanu rintasyöpää jo kymmenisen vuotta ja nyt tuli pitkästä aikaa sellanen tunne, et pitää vaihtaa ajatuksia jonkun kanssa eli kohtalontovereiden siis. Koska onhan se niin että saman kokeneet ymmärtää parhaiten, oli sitten mistä kyse. Ensiksikin tsemppistä kaikille, elämä on joskus rankkaa, ja sillon mulla ainakin on helpottanu jopa kiroilu kovaan ääneen. Tietysti oon harrastanu puhumista läheisten kanssa, terapiassa käymistä, metsässä kävelyä, eläinten kanssa puuhastelua ym:ta, mikä aina sillä hetkellä on tuntunut hyvältä.
Mulla siis jo levinnyt rintasyöpä. Aluksi toinen rinta poistettiin, ja kaikki maholliset hoidot…muutama vuos meni..levisi luustoon..taas hoidettiin…levisi viime vuonna maksaan ja nyt hoidetaan mm tablettimuotosilla sytostaateilla. Ja toivotaan et metastaasit ois pienentyny huhtikuuhun mennessä, jolloin seuraavat kuvaukset.
Välillä ollut todella rankka taival, mutta ihminen kummasti sopeutuu uusiin tilanteisiin. Ja on uitava väliin tosi syvissä vesissä, mut sielt vaa aina noussu.
Itellä on perhe ja lapset, jotka pitäny jalat maanpinnalla ja arkirutiinit tuo turvallisuutta. Ja huumori; välillä mustakin.

Mut voimia kaikille, puhukaa läheisillenne, ja halatkaa..siitä saa niitä voimia.