Hei Aniinas,

Kiitos viestistäsi, sen luettuani ensimmäiseksi itkin. Arvostan suuresti, että voin jakaa kokemuksia kanssasi.

Tällä hetkellä oma oloni on aivan seisahtunut, tuijottelen vain tyhjyyteen kun ei ajatukset liiku mihinkään. Koitan jaksaa käydä töissä, se on aiemmin ollut minun henkireikäni, ja onneksi sieltä saa tukea ja ymmärrystä vaikeaan tilanteeseen. Koen kuitenkin että se mitä ihminen kestää ja mitä hänen tulisi jaksaa on omalla kohdallani aivan sumentunut, enkä tiedä onko tällainen tuijottelu enää tervettä, palauttaako tämä voimiani mitenkään..? En kuitenkaan haluaisi olla kotonakaan, siellä hoitaisin miestäni koko ajan ja siitäkin tarvitsen välillä lepoa, ja että luvan kanssa saa välillä ajatella jotain ihan muuta – jos jaksaa. En usko että mieheni käsittää miten seisahtunut oloni voikaan olla, onhan hänkin uupunut, mutta aivan eri tavalla, jota minä taas en aina ymmärrä.

Käyn myös psykologilla juttelemassa, samoin mieheni ja päätin selvittää mistä pieni koululainen saa apua kun sen aika tulee. Toistaiseksi luulen lasten pärjäävän melko hyvin, emmekä ole puhuneet vaikeista asioista viime aikoina, kun miehen voinnissa ei ole tapahtunut päällisin puolin mitään selkeää muutosta. Kesällä puhuimme kyllä kuolemasta ja isän sairaudesta lasten kanssa ja olen yrittänyt avata keskustelua aina kun jompi kumpi pojista on ottanut asiaa puheeksi. Silloin tällöin pulpahtaa joku kysymys mieleen, mutta he ovat tyytyneet kun ovat saaneet siihen vastauksen, millon mietitään millaista taivaassa on tai muistellaan oliko isi sairas jo kun käytiin siellä reissussa. Nuorempi kyllä reagoi vahvasti aina kun minä itken. Aion ottaa lähimmäisen menetykseen liittyviä lastenkirjoja vähitellen luettavaksi.

Onko täällä mahdollista lähettää yksityisviestiä, en ole tottunut keskustelupalstalainen, joten tunnen oloni alastomaksi kirjoittaessani näinkin julkisesti..?