Hei jyrkiap. Olen kanssasi pitkälti samaa mieltä. Joko saa avun lääketieteestä parantavan tai jarruttavan avun, mutta oma taistelu on kait lähinnä tilanteen kestäminen ja epävarmuuden sietäminen.

Itse kysyin/vaadin tietoa mitkä on mahdollisuuteni paranemisen suhteen sairastuessani syöpään ja halusin rehellisen vastauksen, niin jo alussa annettiin ymmärtää, että tauti voittaa tämän taistelun. Sitä tietoa jäin sitten pureskelemaan. Sitten aloitettiin jarrutushoito.

Sellainen joka on vaikean syövän sairastanut ja on ottanut selvää yleensä syöpätaudeista on varmaan aika varovainen lausunnoissaan, että on voittanut syövän. Ehkä vuosien kuluttua uskaltaa varovaisesti iloita, mutta ainahan se siellä tautihistoriassa on. Jotkut onnekkaat ajoissa diagnosoidut ovat poikkeus, josta voivat syystä olla iloisia. Ja tietysti osissa syövistä hoitotulokset ovat parantuneet huomattavasti (rintasyövät, verisyövät ym).

Joku tarvitsee toivon mahdollisuuden jaksaakseen eteenpäin, toinen taas tarvitsee tiedon realistisista mahdollisuuksistaan, että voi suunnitella elämäänsä eteenpäin. Me olemme niin erilaisia.

Mutta mediasta haluaisi lukea myös kuvauksia, kuinka selviää vaikean sairauden kanssa, kun toivoa ei anneta. Sellaiset tekstit lohduttavat niitä, joilla on tämä pelottava yksinäinen polku edessä kuljettavana. Kaikesta luopuminen ja silti elämän jatkaminen arjen keskellä läheisten kanssa.