Miten tutulta tuntuvatkaan viestiketjun tarinat.
Miten paljon toivoisinkaan voivani lohduttaa teitä. Kunpa elämä kuitenkin voittaisi, ainakin lapsissa ja heidän lapsissaan. Elämän jatkuvuus on tosiasia.

Esikoispoikani sairastui yhdeksän vuotta sitten, grand mal-kohtauksesta vyyhti lähti purkautumaan. Kolme isoa leikkausta, sädehoidot ja sytostaatit. Glioblastooma gradus 3, ja 2013 myös astrosytooma. En edes muista enkä ymmärrä, miten ahdistavaa tuo kaikki oli, etenkin miniälleni, joka sairauden diagnoosivaiheessa odotti 3. kuukaudella nyt 8-vuotiasta pojantytärtäni. Pojanpoikani oli silloin 2,5-vuotias. Sumua, omaa sairaalakierrettä, autoimmuunisairauksia toinen toisensa perään. Nyt ymmärrän syy-yhteyden – stressi oli kerta kaikkiaan liikaa. Miniä on selvinnyt keskittymällä uraansa, työhön. Ja lapsiin.

Minulle, sairastuneen äidille, tämä prosessi on ollut käsittämätön taival. Positiivisuutta, pelkoa, ahdistusta, toiveikkuutta, nöyryyttä, keskittymistä lastenlapsiin, oman elämän sivuun laittamista. En tiedä, olenko toiminut oikein vai väärin. Parhaani olen tehnyt. Nöyräksi tilanne vetää. Olen itsekin pohtinut vaihtoehtohoitoja, mitä tahansa helpottavaa, ja kuitenkin lopulta päätynyt siihen, että nyt, viimeisten magneettikuvausten jälkeen, on aika luovuttaa, antaa tilanteen edetä omaa tahtiaan. Poikani on vahva, päättäväinen. Hän tietää, miten asioiden on edettävä. Häneen luotan.

Nyt kaikki hoidot pojalleni annettu, vain kipuhoito jatkossa jäljellä. Emme tiedä, onko aikaa paljon vai vähän. Kunpa jaksaisimme yhdessä, oli tilanne mikä tahansa.

Voimia teille kaikille.
Halauksin
Raili
Isoäiti,
Aivosyöpäpotilaan äiti