Hei Juse!

Kyllähän sitä itsekin jo tässä hoitojen keskellä pelkää uusiutumista. Onhan se ahdistava ajatus. Itse en ainakaan enää haluaisi uudelleen näitä hoitoja ja elää sen epätietoisuuden kanssa, että miten se uusiutunut syöpä sitten paranee. Kuinka kauan vie aikaa ja paraneeko yms. Todella pahalta tuntuu jo ajatuskin siitä, että eläisi tuollaista uusiutuneen syövän vaihetta. Kenellepä ei olisi. Itsellä kun meni työpaikka syövän takia ja muutenkaan ei ole voinut liikkua ihan samalla tavalla kuin ns. terveenä. Kaikki karvat lähtivät hoitojen myötä. En todellakaan haluaisi tällaista vaihetta takaisin. Itse olen tässä mietiskellyt, että mitä sitten hoitojen jälkeen. Miten elän uusiutumis- ajatuksen kanssa? Puhuin asiasta itse asiassa psyk. sairaanhoitajan kanssa. Hän kysyi minulta, että voisiko elää tässä hetkessä, ei tulevassa? Näin on moni muukin sanonut, joka ei ole sairastanut syöpää. Se on sellaisen helppo sanoa, kun ei ole tätä syöpää kokenut omassa elämässään. Mietin juuri tuota, mitä hoitaja minulle sanoi. Toisaalta tottahan se on, että ei ole hyvä tuhlata terveitä päiviä syövän pohtimiseen vaan elää tässä hetkessä eikä murehdi sitä syövän uusiutumista. Sillehän ei murehtimalla voi oikeastaan yhtään mitään. Se uusiutuu jos uusiutuu. Sille ei miettimällä voi oikeastaan yhtään mitään. Miettimällä sitä ei pois saa. Päinvastoin, terveet päivät valuvat hukkaan. Minulle joku myös sanoi, että sitähän voi jokainen kuolla ihan koska tahansa. Tottahan sekin on, mutta se on silti mielestäni eri asia . Kun on sairastanut kerran syövän niin se on aina tietyllä tavalla mahdollisuutena elämässäsi. Konkreettisesti. Siis sen uudellen tulo. Jos taas kuolee muuten yllättäen niin sitä tuskin on etukäteen ajatellut tai alitajuisesti pelännyt. En minä ainakaan.

Toisaalta, hullua sanoa, mutta on tämä syöpä/sairastamisjakso jotenkin kasvattanut minua ihmisenä, vahvistanutkin. On tässä siis jotain hyvääkin. Aurinkosia kevätpäiviä kaikille!