Hei Onerva,
Tunnistan tuon, että Syöpä-lehdessäkin kerrotaan ikään kuin urheiden syöpäpotilaiden valoisia käänteitä saavia tarinoita. Olet oikeassa siinä, ettei urheus paljon auta kun sairaus kulkee kulkuaan. Korkeintaan voi jossain ikävässä hoidossa purra hammasta. Mutta oikeastaan urheampaa on uskaltaa näyttää, kun tarvitsee tukea muilta. Mun mielestä. Sinä olet vahva kun haluaisit tukea. Ikävää että tukiryhmää ei ole. Minä itse tarvin myös keskusteluapua, ehkä sinäkin hyötyisit siitä? Löytyisikö lähellä sinua sellaista? Joka tapauksessa voimia, että jaksatte sinä ja rakkaasi mahdollisuuksien rajoissa olla toisillenne läsnä tuona vaikeana aikananne. En varmaan osaa kunnolla ym,ärtää mitä käytte läpi, vaikka kova reissu minullakin on takana. Mutta minulle on koko ajan puhuttu parantavista hoidoista, ja siitä ettei huonoja merkkejä ole löytynyt. Sen olen sisäistänyt, että minulla on käynyt valtava onni, kun kuoleman varjo vain käväisi ylläni, ja vaikuttaa pian väistyvän. Elämä on antanut ison lahjan. Minä olen käynyt matkaani monessa mielessä yksin, kun tuli ero muutama vuosi sitten. Joten jos jonkun lahjan näen teidän tilanteessa, on se se, että rakkaallasi on sinut. Ja että sinä voit olla rakkaasi lähellä ja varmaan monenlaista merkityksellistä tulee ajateltua ja sanottua.

Ymmärrän, että välttämättä tällainen ei yhtään lohduta, mutta kun ajattelen millaista olisi ollut, jos syöpä olisi minut vienyt ja olisin kohdannut sen ilman elämänkumppania… Ajatus surettaa kovasti, surettaa monasti nytkin kun luen muiden tarinoita ja kuulen tästä. Ystävät todella auttavat, mutta hyvää kumppania he eivät korvaa. (Ymmärrän kyllä, että kaikkien suhteet ei toimi, mutta sinun suhde vaikuttaa kestävän tällaisenkin tilanteen.)

Paljon voimia sinulle Onerva!