Hei,
löytyipä täältä tuttuja tunteita ja kokemuksia! Itse en olisi osannut olla kertomatta syövästäni, etenkin aluksi kun se oli suuri järkytys. Työnikin takia jouduin kertomaan monille tutuille ja tuntemattomillekin. Monenlaisia reaktioita. Joitakin todella hyviä, ihmisiä, joiden kanssa ystävyys on syventynyt, ovat antaneet minun tuntea, mitä olen tuntenut.
Sitten monia reippauttajia, josta muutkin täällä kertoneet. Huvittavinta jotenkin että kun hiukset eivät hoidoissa lähteneet, oli se näille reippauttajille selvä viesti: Tukka hyvin, kaikki hyvin! Ja sitten nämä ankeuttajat ja toivon tappajat, jotka haluavat huolehtia siitä, että syöpäläisen jalat pysyvät maassa. Kertovat naapurin Kallen kummin kaimasta, joka luuli toipuvansa syövästä, mutta niin vaan tuli tauti takaisin ja kuolo korjasi kauheitten kärsimysten kautta. Joillekin näistä ilopillereistä aloin sanoa stop tykkänään. Että mulle riittää tällä hetkellä ihan tämä oma syöpätarina, etten halua muita. Jotkut loukkaantuivat, toiset eivät lannistuneet vaan jatkoivat niin kuin jotkut helkkarin puhelinmyyjät.
Nyt kun mun hoidot on ohi ja olen siirtymässä seurantaan oon tyytyväinen että en yrittänyt olla syövän kanssa kaapissa. Ja että aikuiset lapsenikin alkupaniikin jälkeen ovat tottuneet asiaan suurin piirtein. He ovat ehkä ainoita, joiden suhteen olen paljonkin miettinyt että mitä tämä heille tarkoittaa. Kun aluksi tuntui, että eivät pysty asiaa eikä mua ollenkaan kohtaamaan. Sain onneksi tukea sairaalan kautta, ja neuvon tarjota lapsilleni tilaisuuksia auttaa ihan käytännön asioissa. Löysivät sitä kautta jotenkin mahdollisuuden vähitellen ymmärtää tätä juttua.

Ymmärrän, että kaikille minusta välittäville syöpä aluksi oli shokki, olihan se minullekin. syöpäni paljastui yllättäen kuin salama kirkkaalta taivaalta, saman tien leikattiin kun suolitukos uhkasi jo henkeä. Leikkauksen jälkeenkin olin sen verran huonossa hapessa aluksi, että muistan itse että olo tuntui epätodellisen kauhealta ja pelottavalta kipuineen, avanne vatsalla.
Onneksi draama jäi noihin viikkoihin. Sen jälkeen musta tuli rutiinipotilas ja omat pelot sain vähitellen aisoihin. Joidenkin oli vaikea luopua tuosta draamasta. Ja muutenkin aina välillä tapaan ihmisiä, jotka haluais saada mun tarinan syöpäjuttuvarantoonsa. On näitä drama queeneja ja kingejä, joille ei oo luontaista tuntea empatiaa vaan nautiskella mehukkailla jutuilla. Mitä kamalampia sitä paremmin kai toimivat jutut kahvihuoneissa. Ärsyynnyn kovasti kun multa vieraat utelee yksityiskohtia. Onneksi sentään vähemmistönä nämä.