Tervehdys kaikki,
minä olen ennen sairastumista ollut innokas uimari ja syöpäläisenäkin kävin vesijumpassa, syöpäyhdistyjsen järkkäämässä. Eilen olin leikkauksen jälkeen eka kertaa vedessä ja olipa ihanaa! Kunto on surkea, mutta vedessä se kuin myös neuropatia unohtui. Saa oikaistua kehon uljaasti ja liukua, vesi kannattelee.
Hallilla oli väljää. Siihen on kai tottuminen että vatsani komeita arpia tuijotetaan.
Kävi mielessä miten vesijumpan rintasyövän sairastaneet kertoivat että on ikävä mennä tavalliseen halliin tuon takia. Jollekin oli joku nainen tullut sanomaan että lapseni saa trauman sun arvista, kuinka voit tulla tänne. Inhottavaa. Itsekkään en pidä tuijottelusta, mutta jotenkin nuo vatsan arvet ovat neutraalimpia, tarinani pysyy silti mun omana. Onko muilla kokemuksia/ ajatuksia tällaisesta?
Harrastamisen este ei tietenkään pitäis olla tollojen asenteet, ja itse puhun syövästäni avoimesti jos se tilanteessa on jotenkin asiaankuuluvaa.
Mun hoodeilla on muuten stadissakin nyt tosi kaunista, tuomet kukkii, nurmikko voikukkamerenä.
Toivottavasti säätiedotuksessa luvattu jääkausi jäis lyhyeksi.