Huomenta Janne,

ymmärrän niin todella hyvin tuon tarpeen koettaa saada tilanne hallintaan, luoda ennustettavuutta sairauden kulkuun. Sairauden luonne tuppaa olemaan juuri päinvastainen, variaatio suurta, löhtötilanteet vaihtelevia (ikä, kunto, muut mahdolliset sairaudet, itse kasvaimen tyyppi, sijainti jne jne). Kuulin hiljattain Meikussa toimivaa proffaa, joka sanoi että lääkärintyössä keskeistä on epävarmuuden sietäminen: Sairaanhoidossa ei voi koskaan varmasti tietää miten asiat menevät, silti on uskallettava hoitaa. Me potilaat sitten odotamme heiltä varmoja lausumia, ja tuntuu pahalta kun eivät sellaisia halua antaa. Mutta usein oikeasti eivät voi. Ja siksi mielellään selvityävät asioita perin pohjin ennen hoito linjan valintaa. Ymmärtääkseni esim kuvantamismenetelmien kehityksestä huolimatta vasta leikkauksessa usein on mahdollista kunnolla nähdä, miten asiat ovat. Eivätkä ihmiset ole keskenään samanlaisia, anatomian opinnoista huolimatta jokaisen potilaan kohdalla ovat sisuskalut hiukan omanlaisiaan ja leikkaukset sitä myöten myös. Itse olen esim jo muutamaan kertaan joutunut kärsimään omasta kiinniketaipumuksesta. Sen seurauksena leikkaukseni ovat pitkiä (viimeksi esim 8 h, kun jollain muulla olis puolessa siitä ajasta selvitty), leikkausalueet isoja ja toipuminen siksi hitaampaa.
Itse olen myös tämän epävarmuuden kanssa elämisen kanssa taistellut tosi paljon. Juuri siihen oli fiksun terapeutin kanssa hyvä puhua, kun oli tarve perin pohjin pohtia sitä, mitä tarkoittaa olla ”potilas”. Muuten, olin aiemmin ajatellut, että potilas sanan etymologia esim indoeurooppalaisilla kielillä viittaisi kärsivällisyyteen. Itse asiassa se ilmeisesti liittyy kärsimiseen, sekä latinan että kreikan suuntaan. Suomen sanassa taustalla oleva poteminenkin on kärsimyksen luonteista. Nykysuomalainen kohtaan syvimpiä käsimyksen muotoja sairastuessaan vakavasti, ajattelen että juuri se on suurin haaste. Ainakin itselleni oli. Että nyt elämässäni tapahtuu jotain, jota en voi suunnata. Että on siedettävä milloin mitäkin kivuliasta ja pelottavaa. Nyt kun olen toipilas, ajattelen, että paras päätös minkä tein, oli pyytää ja ottaa vastaan apua läheisiltä, ystäviltä ja ammattiauttajilta. Ja antaa itselleni tilaa käsiellä tunteita. Ja sitten myös että kaiken sen ajan jollon voimat riittivät, yritin tehdä kivoja asioita.
(Apu ystäviltä oli esim lounasseuraa silloin kun mitään ei tehnyt mieli. Tuli seurassa vahingossa syötyä edes jotain).

Edelleen toivon Janne sinulle että pian saat kaiken tiedon ha arviot, jotka voivat antaa. Ja siihen hoitoon, jota sitten tarvitset, kaikkea hyvää. Kerrothan meille tänne sitten kuulumisia, voimien mukaan tietysti.