Hei Janne!

Voin kuvitella, että odotat varmasti maanantaita ja nämä välipäivät tuntuvat todella pitkiltä. Mielestäni on todella hyvä, että olet täällä foorumilla juttelemassa ajatuksistasi ja tunteistasi ja olet lähtenyt myös hakemaan ammattiapua. Aktiivinen asenne on mielestäni tosi hyvä juttu, ettei jää kotiin yksin asioita murehtimaan 🙂 Epävarmuus itselläkin stressasi alussa, kun en tiennyt miten kroppani kestää hoitoja. Tämän osalta stressasin kyllä ihan turhaan. Minusta se on kyllä ihan luonnollista. Kun menee työpaikka alta niin stressaahan sekin. Syöpä muuttaa elämän hetkessä. Itsellekin sairastuminen oli shokki. Olen ollut perusterve tyyppi, liikunnallinen ja flunssakin iskee muhun tosi harvoin. En voinut millään uskoa, että mulla on syöpä. Hyvä asia, että vaimosi hakee myös keskusteluapua psykatrian sairaanhoitajalta. Itse asun yksin, mutta vakava sairaus koettelee varmasti myös parisuhdetta. Syy ei toki ole sinun. Et sinä ole syöpää itsellesi toivonut niinkuin ei kukaan muukaan. Vaimosi kärsii varmasti myös tilanteestasi. Se koskettaa teitä molempia, vaikka hän ei ole sairastunut. Hän voisi myös ehkä kysellä jotain läheisille tarkoitettua vertaistukiryhmää esim.paikalliselta syöpäyhdistykseltä. Läheisten läsnäolo on kuitenkin mielestäni tosi tärkeä asia sairastuneelle ja läheisistä suhteista on myös hyvä pitää huolta. Erityisesti niin, että ne toimivat vielä sairastumisen jälkeenkin. Pidän peukut pystyssä, että maantaina tuleva onkologin tapaaminen selkiyttää tilannettasi ja pääsette Tallinnaan 🙂