Onneksi olkoon Myy! hoidot ovat tepsineet, ihanaa 🙂

Janne, kyllä sinä tunnistat ne neuropaattiset kivut kun ja jos niitä tulee.. Mulla siis on jalkapohjat ja sormet koko ajan kipeet… Ne on puutuneet, tunnottomat, kipeet, mutta kuitenkin tuntoaisti on yliherkistynyt. Esim. jouduin siirtää virkatut matot sivuun kun niiden kuviot sattuivat kovin jalkapohjiin, villasukkien neulontakuviot sattuvat, kaikista parhaimmat jaloille on ns. pörrösukat, mutta eihän sellaiset jalassa voi töissä olla, eikä aina vapaa-ajallakaan. Sormilla kun hellästi hivelen vaikka omaa kättäni, sattuu sormiin ja joskus se kipu vaan tulee sellaisina sykähdyksinä, kuin pieninä sähköiskuina. No, näiden kipulääkkeiden kanssa kivut ovat jotakuinkin siedettävät, enkä enää herää montaakaan kertaa ravistamaan ranteesta ylöspäin täysin puutunutta kättäni. Että näin.

Se, että olen töissä ja teen nyt tätä 60% työaikaa on kyllä huippu juttu. Hoitaessani potilaita unohdan hetkittäin täysin olevani itse syöpäpotilas. Se on terapeuttista. Sitten jossain vaiheessa kun sen muistan, masentaa se kyllä joka kerran. Mietin, että näinkö minusta tulee koskaan mummoa, ehdinkö näkemään lapsenlapseni vai kuolenko ennen sitä jne… Tuleeko minusta koskaan ikä-ihmistä, elänkö vielä noin 20 vuotta, että minua voidaan kutsua ikä-ihmiseksi jne. Mutta se minkä syöpä on minulle opettanut, on että kaikista hetkistä pitää nauttia ja kaikesta pitää ottaa kaikki irti. Pitää siis keskittyä vain niihin asioihin, jotka ovat itselle tärkeitä. Minulle sellaisia ovat tyttäreni, työni, ystäväni, oma rakas mummonmökkini ja toki työkaverit. Kiitos kaikille heille kun ovat jaksaneet kuunnella surujani ja välillä ilojanikin.