Moi Nea!

Toi henkinen puoli onkin tosiaan ihan oma lukunsa ja meitä on täällä foorumilla niin monenlaisien syöpien kanssa eläviä. Omalla kohdallani voin sanoa, että henkistä työtä tein jo jonkin verran hoitojeni aikana, mutta vasta hoitojen jälkeen pääsin itseni kanssa selvemmille vesille. Tuo päämäärätön haahuilu ja ajan kuluminen nukkuessa ja syödessä oli minullekin tuttua hoitojen keskellä. Toki ulkoilin myös aina kun vaan oli tarpeeksi voimia siihen. Hoitojen keskellä myös olin sen verran synkissä vesissä, että ajattelin ja tunsin myös, että tulevaisuutta ei ole. Ei ainakaan valoisaa sellaista. Siihen toki on vaikuttanut monet asiat. Syöpä oli tavallaan viimeinen pisara. Syövän löytymistä ennen oli ollut ihmissuhdeongelmia ym. ongelmia kasaantunut niskaan. Katkeruus alkoi hiipiä mieleen. Ammattiauttajan kanssa keskustelut auttoivat aukaisemaan solmuja omassa mielessä ja sydämessä. Ainakin jonkun verran. OIkeastaan syöpähoitojen jälkeen aloin pohtia ihan kunnolla elämäni tarkoitusta. Kannattaako jäädä makaamaan ajatukseen, että elämä vaan potkii päähän ja kaikkeen ei voi vaikuttaa ( kuten syöpään) jne? Pohdin paljon ja aloin uskomaan unelmiin ja haaveisiin ja että niitä kannattaa alkaa toteuttamaan. Tärkeintä on matkanteko, ei päämäärä. Ehkä unelmat toteutuvat, ehkä eivät. Ei ainakaan toteudu, jos niiden eteen ei nää vaivaa. Tärkeää on elää omannäköistä elämää. Aika menee elämässä eteenpäin nopeasti ja sitä ei saa enää takaisin. Syöpä toi eteeni konkreettisesti elämän rajallisuuden.

Mutta älä ole Nea liian vaativa itsellesi. Olet hoitojen keskellä, tilanteesi ei varmasti ole helppo. Hoitojen keskellä ainakin minulla oli mielessä usein syöpä ja hoidot. Ei oikein jaksanutkaan mitään erityistä. Sairaan roolissa oleminen ei todellakaan ole helppoa. Sitä kuitenkin eli melkoisen tunnemyrskyn keskellä. Tärkeää on hakea itselleen apua, jos jää jumiin pahan olon kanssa.