Hei kaikki! Poissa minusta, poissa mielestä…kuinka olenkaan ollut naiivi? Luin keskustelujanne monien viikkojen jälkeen. Hyviä ja huonoja ja kaikkea siltä väliltä. Elämää syövän kanssa ja sen jälkeen…ennen sitä…siitä vain haaveilu. Miten saatoinkaan kaiken pyyhkäistä mielestäni, kuin nuhaflunssan tai kuumetaudin? En edes huolinut psykoterapeutin vastaanottoa vaikka pariin otteeseen sitä ehdotettiinkin. Halusin niin unohtaa koko asian. Nyt asia riepoo mua unissa. Olen edelleen terve, kunnes toisin todistetaan. Unissa äitini sairastuu syöpään ja minä sairastun uudelleen parantumattomasti ja etsin ammattivalokuvaajaa ottamaan minusta ja lapsistani kuvia muistoksi. Soitin terapeutille nyt ja sovin tapaamisen. Ehkä asia ei ollutkaan niin simppeli, kuin luulin. Ja kaikki muukin räjähtää käsiin!!! Oma asuntomme kärsi 1 kk sitten mittavan vesivahingon jonka seurauksena jouduimme evakkoon ja sillä tiellä edelleen. Ja 4-vuotias tyttäreni joutuu/pääsee sydänleikkaukseen kuukauden kuluttua. Voi elämä! Ja voi tätä paskaa vuotta 2017! Siinä syljetty ulos taas kaikki ”tärkeimmät”. Voikaa hyvin!