Itsellä nuo synkät ajatukset ovat välillä vieneet hyvinkin synkkiin vesiin ja välillä on pohtinut ihan elämän tarkoitusta ja välillä on tuntunut siltä, että elämässäni on ollut ihan kohtuuttomasti vaikeuksia. Näistä ajatuksista olen puhunut ammattiauttajalla ja syöpäsäätiön neuvontapuhelin on ollut myös hyvä tuki ja apu näiden raskaiden ajatusten käsittelyn kanssa. Ainakaan vielä en ole masennuslääkkeitä syönyt, vaikka psykiatrin kanssa siitäkin vaihtoehdosta puhuimme. Toistaiseksi päätimme, että en niitä aloita. Sairastuminen nostaa myös esille mielestäni lähipiirin merkityksen. Olen itse pettynyt omaan verkostooni. Se ei ole sellainen kuin haluaisin. Olisin kaivannut enemmän lohdutusta ja tukea. Jotenkin sitä on vaan kokenut olevansa niin yksin tämän sairauden kanssa, vaikka ammattiapua olenkin saanut. Sairastumisen myötä olen myös käsitellyt aikaisempia surullisia tapahtumia elämässäni. Täytyy silti edelleen todeta, että kaikesta sairauden mukanaan tuomasta synkkyydestä, ahdistuksesta, pettymyksestä, vihasta, yksinäisyydestä, turvattomuudesta, pelosta ja surusta huolimatta se on vienyt minua myös valoa kohti ja olen ihmisenä enemmän kuin ennen sairastumistani. Elän elämääni ihan eri tavalla kuin aikaisemmin.