Hei Kesanto ja Myy,

minäkin elän toipuneen elämää, palasin töihinkin, jo alkukesällä. Uusiutumisen pelko on useimmiten aisoissa, mutta muutama viikko sitten se läikähti ylitse kuin tsunami. Aalto alkoi vyöryä yllättäen kun flunssan jälkeen päälle jäänyt yskä sai minut menemään lääkäriin. Itse en tuolloin ajatellut mitään syöpään liikkuvaa ennen kuin lääkäri alkoi selvitellö asiaa. Keuhkoröntgenin lausunnossa todettiin ettei metastaaseihin viittaavaa, silloin ymmärsin hänen varmistelevan tuota. Sitten spyrometria, jonka tuloksesta lausuttiin jotain mahdollista ahtautta kurkunpäässä. Silloin jo itsekin huolestuin, etenkin kuin sairaalaan kutsuttiin pikapikaa. Yhtäkkiä oli taas syöpäahdistus päällä: mitä jos alkaa taas hoitoja, ja olisko nyt sitten ennuste paljon huonompi, miten nyt sitten eläisin jne jne
Kurkunpää tähystettiin, sieltä ei löytynyt mitään, ja pätevä erikoislääkäri suositteli höyryhengitystä.

Pelko jäi siihen siltä erää, mutta ymmärsin tuon episodin myötä, että sairastumiseen liittyvä kuoleman pelko ei taltu kovin helposti. Joku huoli sen voi herättää, ja silloin sen kanssa pitäisi tulla toimeen. Onnekseni olin hakeutunut jo pari kuukautta sitten terapiaan, kun äitini yllättäen kuoli nopeasti edenneeseen syöpään. Keskusteluissa puhe on kuitenkin kääntynyt enemmän sairauskokemuksiin, niihin liittyviin pelkoihin. Leikkauksiini liittyi ikäviä käänteitä joiden aikaan olin todella huonossa kunnossa. Vaikka jo hoitojen aikaan kävin puhumassa psykiatrisen hoitajan kanssa, jäivät nämä kokemukset käsittelemättä. Niihin liittyi hyvin paljasta kuoleman pelkoa, joka liittyy voimakkaisiin kipuihin, jatkuvaan oksentamiseen yms. Huomaan, että minulle on suuri hyöty siitä että ajattelen ja puhun auki nuo tunnot nyt, tuntuu että sairaus helpommin jää taakse kun puran nämä tähän saakka vain sivuun työntämäni asiat auki.
Kukin tietysti tavallaan näitä asioita käsittelee, olen myös ollut onnekas sen suhteen, että kohdalle on osunut viusaita terapeutteja. En myöskään itse arkaile asiaa, koen, että elämä on heittänyt minulle viime vuosina enemmän vaikeita asioita kuin monen muun elämässä on, ja vielä ””sarjatulena”. Niinpä kaikki apu kelpaa, jotta tämä vaikea aika olisi helpompi elää. Ammattiauttajan suurin apu on ollut juuri se, että hän on tukenut minua olemaa arnmollisempi itselleni, antamaan itselleni aikaa. Lisäksi olen saanut selvitellä ajatuksiani siitä, mitenläheusten ihmisten kanssa puhun ja toimin.