Olen uusi täällä, kävin juuri rekisteröitymässä. Tyttäreni on ollut nyt hoitojen aikana ihan hissukseen ja ottanut minuun yhteyttä silloin tällöin. Vaistosin kuitenkin käytöksestä, että pinnanalla muhi paniikki ja siksi en itse ole tästä syövästäni kovin paljon kertoillut hänelle. Eilen sain vihaisen viestin, että hän antaa apua silloin kuin hänelle sopii, vaikka en ole apua edes pyytänyt.

Kyllä tämä sairaus on rankkaa itselle, mutta on se sitä myös läheisille kun ei oikein tiedä pitäisikö sairaudesta keskustella vai ei. Aikuista tytärtäni tukemaan nyt en ainakaan aijo ryhtyä, ihan tarpeeksi on tekemistä itsensä kanssa. Lääkäriltäni sain kyllä todella rauhoittavia sanoja, vaikka tässä kävisi ikävästikin ja niiden voimalla olen yrittänyt mennä päivästä toiseen. Sytostaattitiputukset ovat loppusuoralla ja kuvantaminen edessä miten on tehonneet ja se pelottaa.